Syyskuun lehdet

On syksyinen päivä ja tuuli kulkee ihmisten lävitse, lääppien jokaista joka sattuu sen tielle. Se oli sunnuntai, yksi päivä muiden joukossa. Silloin oli syyskuu ja lehdet tippuivat maahan, välillä kauemmas ja välillä lähemmäs kotipuustaan. Ihminen on monessa mielessä samanlainen; sen kulku riippuu paljon tuulen suunnasta ja siitä mitä se joutuu kohtaamaan leijuessaan maahan. Mutta ennenkuin se koskettaa maan kamaraa, se on voinut kohdata ihmisiä, eläimiä, ajoneuvoja tai ehkä se on ollut yksi onnekkaiden joukossa ja päässyt ilmavirran selkään, lentäen korkealle ja kauas tuntemattomaan.

Kaukana, jossain päin Suomea mies istuu junaan. Mies on ostanut lipun päiviä aikaisemmin. Kiskalla hän on kassaneidille sanonut ettei istumapaikalla ole väliä, kunhan pääsee vain määränpäähän tavalla tai toisella. Asemalla hän tarkkailee, etsien vaunua numero kahdeksan. Hän löytää sen pian, astuu kyytiin ja menee ikkunapaikalle 36. Paikka on sikäli hyvä, että siinä on pöytä ja jos seura kelpaa, niin sen ääreen voi saada kolme mielenkiintoista persoonaa.

Ulkona konduktööri heittää tupakan maahan, tallaa sen ja astuu junaan.

On kulunut tunti, kun juna lähti asemalta. Vaunun ovi avautuu, päästäen "pssssh" äänen ja samalla hiprakassa oleva mieshenkilö, noin 45 vuotias, koittaa vaivalloisesti tulla vaunuun. Miehen liikkeet ovat kuitenkin niin hitaat, että ovi kerkeää mennä kiinni tämän yrittäessä jatkaa matkaansa.

"Voi perkele Esa! Ne sai meidät! Nyt ne sai meidät! Eiku.. miten tää ovi on kiinni menny, eikö se tiiä että tässä vielä kävellään.."

Naurahdan itsekseni ja välikohtaus on pian ohi. Äijä jatkaa matkaansa, ottaen tukea jokaisesta penkistä. Juna hidastaa vauhtia ja mies horjahtaa. Hän joutuu ottamaan tukea vanhemman rouvashenkilön päästä, samalla äijä mumisee jotain tyyliin "Onpa muuten hutera penkki". Miten onnekasta, niin onnekasta, että hän päättää istuutua juuri minua vastapäätä.





"Hei poika, tiätsä.. Sulla on helvetin hyvä paikka. Mä joudun istumaan tässä, jos haluun katella ulos, mut ottaa päähän ku en nää eteen. Tää juna kulkee mulle takaperin. Ei oo mitään pahempaa ko se, että matkustat perse eellä tuntemattomaan, ei siinä pysty mitenkään valmistautumaan tulevaan.. Toisaalta, ei mulla taida muutenkaan olla päiviä paljon jäljellä joten ei sillä varmaan hirveästi merkitystä olekaan, että miten päin sitä oikein kulkee"

Hän nauraa, katsoo utuisin silmin vilisevää maisemaa ja jotenkin näen hänen silmissään kaipautta. Huokaus.. . . . ja hän näyttää nukahtaneen.

Ukonhauta

Toissapäiväinen oli aivan tavallinen aamu; heräsin 5:40, laitoin molemmat herätyskellot kiinni ja aloitin aamutoimet. Aamuisin kerkeän yleensä juoda vain yhden kupin kahvia vaikka keittelenkin lähes aina kaksi kuppia. Napsautan tietokoneen päälle ja tarkastan sähköpostin, samalla vierailen joillakin uutissivustoilla imemässä tietoa yön aikana tapahtuneista asioista. Sinä aikana kun olen koneella syön myös jotain pientä aamiaiseksi, jos olen syödäkseni. Tämän jälkeen sammutan tietokoneen sekä television, pesen hampaat ja ovesta olen mennyt ulos viimeistään, kun kello on 6:15

Ulkona kehoani hyväilee yleensä kylmä ilma jonka jälkeen pureskelen mielessäni ajatusta pitkien kalsarien käytöstä. Kävelen nopeahkoon tahtiin linja-autoasemalle ja yleensä olen siellä niin, että bussi tulee noin minuutin tai parin päästä. Asemalla tapaan lukioaikaisen ystäväni Nooran. Toivotamme huomenet, käymme pientä small talkia ja sitten Osmo Ahon linja-auto tuleekin.

Linja-autoa ajaa isäpuoleni tuttu Kimmo, toivotan huomenet, isken bussikortin kortinlukijaan, katson matkojen määrän ja jatkan matkaani lähes mätään "ajoneuvoon". Olin voinut aamulla huonosti ja vointi senkun paheni matkan kuluessa. Yhdessä vaiheessa jalkani tärisivät kylmästä (myöhemmin sain diagnoosin kuumeesta) niin pahasti, että luulin vieruskaverini ajattelevan minun saaneen jonkinlaisen sairaskohtauksen.

Tulimme Kokkolaan peikkolinnankadun risteykseen johon bussi normaalistikin pysähtyy jättämään innokkaita opiskelijoita. Opiskelijoita joiden liikkuminen on yhtä laiskaa kuin pultsarin kävely jouluaamuna. Minä yhtenä heidän joukossa jätin onnikan ja jatkoin matkaani kohti oppilaitosta. Kylmä ilma tervehti minua tällä kertaa täyttäen keuhkoni pienillä neuloilla ja hetken jo luulin pyörtyväni mustaan aamuun, kostealle asfaltille. Teatraalinen loppu. En kuitenkaan kuollut vaan pääsin koululle asti.

Ovella minua tuli vastaan kurssikaverini Aku, hänellä oli kahvi vasemmassa kädessä ja oikealla hän näppäili puhelinta. Toi mieleen Kotiteollisuuden "Ukonhauta" biisin jossa lauletaan;

Isot miehet räpläävät
kännyköitään, läppäreitään
kuin pippeleitään
katukahviloissa, ravintoloissa
heilutaan kuin heinämiehet
vaikkei peltoa näy missään
ja iso mies on hädissään,
kun kaunis nainen pyytää tulta tupakkaan

Ukonhauta!

Pakenin sosiaalisia kontakteja vessaan ja ehdin hädin tuskin painaa kopin oven kiinni, kun tunsin kuinka aamuinen kahvi oli tulossa toivottamaan huomenta. Kumarruin pöntön eteen ja syleilin sen kylmää posliinista muotoa. Se ei ollut kahvia vaan verta. En panikoinut, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta ja vaikka minulla onkin autoimmuunisairaus joka ei johdu ylihypetetystä seksitaudista, olin osannut odottaa tätä. Pyyhin suuni hihaan ja onnekseni huomasin kuinka aamulla valittu musta huppari olikin onnistunut valinta. Veri ei näkynyt siinä.

Se isompi kolumni

Suomalainen televisioidentiteetti - Voiko BB:stä lähettää terveisiä kotiin? 

Muistatteko ne ajat, kun olitte vielä pieniä? Ulkona leikittiin jos mitäkin ja kotiin suostuttiin menemään vasta, kun oli aivan pakko. Lauantai-iltana nöyrä Suomalainen työntekijä perheineen avaa television saunomisen jälkeen ja yhdessä katsotaan Bumtsibumia. Arkena sitten nautittiin onnenpyörästä ja siitä toisesta ohjelmasta jossa se Spede Pasasen entinen heila piti jotain hauskaa arvuuttelupeliä ”kuuluisille” julkimoille.

Penskana suosikkiohjelmani oli muuten 1966-luvun Batman tv-sarja jota silloin MTV3 esitti. Jos sitä verrattaisiin juuri tulleeseen Christopher Nolanin Batman-trilogiaan niin ajatukset menisivät varmasti siihen, että jonkinlainen huono pila on kyseessä. Mikäli kuitenkin palataan takaisin siihen mitä ohjelmia kymmenisen vuotta sitten on tullut niin ainakin näin äkkiseltään tulee mieleen ”Passi ja hammasharja” sekä ”Far Out”. Eräänlaisia matkailuohjelmia molemmat joissa tavallinen pulliainen sai mahdollisuuden matkustaa kohti ääretöntä ja sen yli.

Kun mietitään sitä, mitä Suomi katsoo tänään, on pakko vain ihmetellä, että miten ja mistä nämä formaatit oikein ovat tulleet? Minkä ihmeen takia Salatut Elämät, joka siis on pyörinyt yli kymmenen vuotta telkkarissa, jatkuu edelleen? Entäpä Big Brother, sehän vasta ohjelma onkin! Joskus lukiossa otin ohjelman aiheeksi psykologian tunnilla ja oppitunnin päätteeksi oli suurin osa luokasta sitä mieltä, että psykososiaalisia kokeita näille ihmisille tehdään. Enkä siis ole aivan hullu, sillä psykiatriahan siinä välillä haastatellaan joka kertoo analyyseja talon asukkaista.

Oletteko koskaan miettineet, että mitä elämä on, kun sieltä talosta tullaan lopulta ulos? Kaikkien niiden sekstaamisien ja örvellyskännien jälkeen, puhumattakaan siitä, että Kansa on myös ollut todistamassa tapahtumaa jossa Sinä olet pöntöllä tekemässä toimitusta. Jos itse olen joskus mukana tällaisessa ohjelmassa niin lisään sen resumeeni.Työhaastattelussa voin sitten esitellä kauden parhaita paloja joissa ”paras” puoleni tulee esille. Uusimman Isoveljen intro on muuten mielenkiintoinen: siinä joukko jyrsijöitä asuu leikisti nukkekodissa.

Työhaastattelu tai deitti-ilmoitus - molemmissa koitetaan miellyttää vastapuolta

Tuhannen merkin kolumni

Koulussa piti tehdä tuhannen merkin kolumni ja minähän en siinä pysynyt, koska anarkiaa saatana !!!!, ei sentään. Juttua ois kyllä riittäny vaikka millä mitalla, mutta joskus on tehtävä kompromisseja. Kirjoittaminen on ollut kivaa ja nyt jo joudun sanomaan heipat av-journalismille. Ehkä vielä tulevaisuudessa tavataan. Tässä siis omani, nauttikaa.

Suomalainen televisioidentiteetti - Voiko BB:stä lähettää terveisiä kotiin? 

Muistatteko ne ajat, kun olitte vielä pieniä? Ulkona leikittiin, jos mitäkin ja kotiin suostuttiin menemään vasta, kun oli aivan pakko. Lauantai-iltana nöyrä Suomalainen työntekijä perheineen avaa television saunomisen jälkeen ja yhdessä katsotaan Bumtsibumia. Arkena sitten nautittiin onnenpyörästä ja siitä toisesta ohjelmasta jossa se Spede Pasasen entinen heila piti jotain hauskaa arvuuttelupeliä ”kuuluisille” julkimoille.

 Kun mietitään sitä, mitä Suomi katsoo tänään, on pakko vain ihmetellä, että miten ja mistä nämä formaatit oikein ovat tulleet? Minkä ihmeen takia Salatut Elämät, joka siis on pyörinyt yli kymmenen vuotta telkkarissa, jatkuu edelleen? Entäpä Big Brother, sehän vasta ohjelma onkin! Joskus lukiossa otin ohjelman aiheeksi psykologian tunnilla ja oppitunnin päätteeksi oli suurin osa luokasta sitä mieltä, että psykososiaalisia kokeita näille ihmisille tehdään. Enkä siis ole aivan hullu, sillä psykiatriahan siinä välillä haastatellaan joka kertoo analyyseja talon asukkaista. Uusimman Isoveljen intro on muuten mielenkiintoinen: siinä joukko jyrsijöitä asuu leikisti nukkekodissa.

Kevät

Huhhuijaa!

Näyttää siltä, että talvi on pikku hiljaa väistymässä ja kesä on luultavasti piakkoin ovella. Mutta nyt ei vielä keskitytä kesään ja vielä vähemmän talveen. On siis kevät ja ei en kävele Hakaniemen rantaa. Kevät on vuodenajoista kaikkein vastenmielisin. Muistelisin, että moni mieltää sen esinäytökseksi ennen kesää. Kesä, tuo ihana aika jolloin ihmiset juhlivat, naiset ottavat aurinkoa ja ainoa asia josta täytyy valittaa on kuumuus. Mutta parempi kuumuus kuin se, että pitää tunkea koko vaatekaapillinen värmeitä niskaan. Keväällä lumi sulaa ja luonto herää henkiin horroksestaan. Kun kevät koittaa myös ihminen alkaa uudistua ja jossain osin myös rakkaus alkaa kukoistaa. Keväällä linnut palaavat takaisin ja vienot purot alkavat täyttää maalaismaisemaa.

Mutta mitä minä ajattelen siitä oikeastaan? Kevät on paskaa, siis oikeasti. Lumet sulavat ja mitäs sieltä oikein paljastuu; kaikki piilossa ollut inha ja vastenmielisyys. Tähän surkeaan vuodenaikaan ei kuulu mitään hyvää. Tiet ovat likaisenharmaita ja pahimmillaan loskaiset. Tilastojen mukaan ihminen nopeuttaa kuolemistaan tähän aikaan. Suomalainen päättää päivänsä vuoden hulppeimmassa kuukaudessa; toukokuussa, silloin kun perhe suunnittelee mitä kaikkea ihanaa tehdään kesällä. Ohjelmaan kuuluu tietenkin anoppilassa vierailu, uimaretket ihmistulvaisilla rannoilla ja kalliit matkakohteet. Ruoho pitää leikata ja ei saa taaskaan katsella rauhassa sitä vuoden 95 lätkämatsia, kun joku on heti kertomassa ovella Jeesuksesta. 2011 jääkiekon MM-voitto oli ihana asia, mutta kun kaikki puhuvat siitä ilmaveivi-Granlundista, niin eihän siitä saa enää mitään iloa irti! Kun Suomi voitti jääkiekosta kultaa vuonna 1995 niin silloin mainetta ja kunniaa toivat kotiin oikeat miehet eivätkä mitkään keskenkasvuiset kakarat! Lapset kinuavat rahaa ja suunnittelevat jo mille festareille mennä. Helvetti, viinaa siellä vain juodaan kuitenkin eikä artisteista muisteta mitään! Kesän tapahtumat kruunaa se eksoottinen Jamal, perinteinen Ville tai säteilevä Jonna ja lopulta ihmetellään sukupuolitauteja ja teiniraskauksia huulet pyöreinä. "Ei meidän lapset ole mitään huligaaneja.."

Mutta kenet minä olen tuomitsemaan. Meidät opetetaan tähän, kaikki edellä mainittu on täysin luonnollinen prosessi elämän kiertokulussa. Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee, samoin kuin vuodenajatkin. Nyt vain odotellaan, että milloin se talvi tulee uudestaan ja ehkäpä Niinistökin lopettaa sen säälittävän "suomalaisia tekoja" -kampanjansa ja aloittaa oikeasti tekemään asioita tälle hyvinvointikansalle.

Rakkaudella
Minä

Yo, Clint Eastwood!

Viime viikolla meikäläisellä oli muutamat YO-kirjoitukset (äidinkieli + filosofia) ja nyt seuraavalla viikolla kirjoitan vielä lyhyen matematiikan ja terveystiedon. Äidinkieli ja filosofia tuntuivat menevän hyvin, eritoten filosofian kokeessa oli monia mainioita kysymyksiä joita oli mukava pohtia. Tuloksia en ole kysellyt kummastakaan aineesta, en edes tekstitaidosta. Se on semmoinen.. eräänlainen periaate, vaikka olisihan tulevaisuutta huomattavasti helpompi suunnitella, jos olisi jo arviot tiedossa. Kun olin ensimmäistä kertaa kirjoituksissa, oli salissa istuminen hieman ahdistavaa. 6 tuntia aikaa istua paikallaan ja tehdä tehtäviä, syödä eväitä ja käydä opettajan johdolla vessassa - sellaista se on.

Perjantaina, matematiikan tunnilla opettajaltamme kysyttiin, että millaista on valvoa YO-kokeita ja vastaus oli; "Pidän todella paljon opettajan työstä, enkä kadu päivääkään tätä valintaa, mutta tässä ammatissa on kaksi asiaa joista en pidä niin paljoa; ensimmäinen päivänavausten pitäminen ja toinen on YO-kokeiden valvominen. Päivänavausten pitäminen siksi, että noin kolmestasadasta ihmisestä, luultavasti yksi kuuntelee ja YO-kokeiden valvominen siksi, koska on istuttava paikallaan ajatustensa kanssa - samalla, kun täytyy pitää oppilaita silmällä."

Oli mukava huomata, kuinka opettajakin on vain ihminen. Tällaisten "tarinoiden" kuuleminen on hauskaa, koska silloin tunnen, että opettajaa on helpompi lähestyä. Ehkä juurikin näistä syistä lukiossa opettajat kertovat itsestään enemmän kuin peruskoulussa, varmaankin jonkinlainen psykologinen keino vaikuttaa oppilaisiin. Mene ja tiedä.

Katsoin hetki sitten italialaisen lännenelokuvan - Hyvät, pahat ja rumat. Vaikka leffa onkin saanut ensi-iltansa vuonna 1966, oli sen katsominen hyvin jännittävää. Viimeksi olen tainnut nähdä ko. filmin joskus 12-14 vuotiaana. Koko elokuvaa en muistanut, mutta jostain syystä leffan viimeinen skenaario on jäänyt palavasti mieleen. 45 vuotta on kulunut ensi-illasta ja Hyvät, pahat ja rumat sinnittelee silti 4. sijalla IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla.

Lyhyesti niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet; Päähenkilöinä on 3 lännenmiestä: "Blondi" (hyvä), Tuco Benedicto Pacifico Juan Maria Ramirez, lyhyesti vain "Tuco" (ruma) sekä palkkamurhaaja ja Unionin kersanttina toimiva "Enkelisilmä" (paha). Leffan alussa Blondi nappaa etsintäkuulutetun Tucon ja vie tämän sheriffin luokse saadakseen noin 2000 dollarin palkkion. Tuco julistetaan hirtettäväksi useiden syytteiden nojalla, mutta Blondi ampuu hirttoköyden juuri, kun Tucon jalkojen alta pettää maa. Elokuvan edetessä Tuco saa kuulla eräältä kuolevalta sotilaalta aarteesta, joka sijaitsee Sad Hillin hautuumaalla. Sotilas pyytää Tucolta vettä ja Tucon poistuttua paikalta, saa Blondi kuulla haudan nimen jossa aarre sijaitsee. Palkkamurhaaja Enkelisilmä saa eräällä tappokeikallaan kuulla arvokkaasta "rahakirstusta" ja aloittaa tutkimustyön aikomuksenaan saada nämä rahat. 

Joskus lukion ensimmäisenä vuonna, kertoi äidinkielen lehtori, että se, mikä tekee tästä elokuvasta erityislaatuisen johtuu siitä, että siinä käytettiin ensimmäistä kertaa koko elokuvateollisuuden aikana lähikuvaa silmistä, joka tuo eräänlaista mahtipontista dramatiikkaa. Juuri tämä lähikuva silmistä, on jäänyt hyvin itselleni mieleen ja tehokeinona se onkin loistava!


Ostin eilen tummanvihreän ruutupaidan. On tietysti hassua mainita jostain tällaisesta, mutta kun katsoin sitä, tuntui kuin olisin etsinyt jotain sellaista jo pidemmän aikaa. En ole mikään vihreän värin ystävä oikein, mutta jostain syystä tämä paita oli pakko ostaa. Skolioosin takia useimmat ruutupaidat tuntuvat painavan jotenkin omituisesti niskaa, mutta kun kokeilin tätä, ei se painanut lainkaan. Loistavaa!


Tähän loppuun Sami Hedbergin kokemuksia abiristeilystä. Niin ja hyvää tasa-arvon päivää kaikille, katsokaahan myös Petri Himmeän ajatukset tästä! Voihan pojat, alle kolme kuukautta ja se on 20 vuotta mittarissa. Tuntuu omituiselta ajatella moista, anyway, ensikertaan!

Ystävänpäivä

Ystävänpäivä, jälleen yksi turha "juhlapäivä" kalenterissamme.

Lieneeköhän sen hekumallisuus lähtenyt Amerikasta, jossa ihastuksille jaetaan suklaata?

"Amerikassa ystävänpäivä on nimenomaan Valentine's Day, jolloin muistetaan omaa sydänkäpyä eikä ystäviä, kuten täällä. Jos Amerikassa mies unohtaa Valentine´s dayn, se on melkein suhteen loppu."


Ja lisää satunnaisia faktoja tarjoaa Sekalaisen Kahvihuoneen (c) (r) (tm) opetusministeriö ja maailmankaikkeuden pohdiskelija - Frank Löppönen.

Ystävänpäivä (14.02)

Japanissa ystävänpäivän perinteisiin kuuluu se, että naiset antavat miehille lahjaksi suklaata. 
Toisin kuin länsimaissa, suklaata annetaan japanissa poikaystävien lisäksi myös muille miespuolisille tutuille, kuten isille, veljille, työkavereille ja pomoille. Kun suklaan vastaanottaja on esimerkiksi työkaveri tai pomo, suklaata kutsutaan nimellä giri-choco, "velvollisuussuklaa". Jos mies ei saa suklaata ystävänpäivänä, hän tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi, joten naiset antavat miespuolisille läheisilleen näitä giri-chocoja.
Kun taas vastaanottajana on naiselle erityisen tärkeä mies, esimerkiksi poikaystävä tai isä, on kyseessä honmei-choco, "mahdollisen voittajan suklaa". Honmei-choco on usein kalliimpaa tai itse-tehtyä, ja Joskus naiset antavat sen mukana miehille myös pieniä lahjoja. 
Viime aikoina japanilaisilla naisilla on ollut tapana antaa myös naispuolisille ystävilleen suklaata ystävänpäivänä; tätä suklaata kutsutaan nimellä tomo-choco, "ystävyyssuklaa". 

White Day (14.03)

Vastapainoksi ystävänpäivälle kuukauden kuluttua on White day, jolloin poika/mies, joka on saanut suklaata, antaa lahjan kyseiselle tytölle/naiselle, joka suklaan on antanut.

Loppuun kirjoittamani runo

Valentin

Ystävät eivät matkaa lyhennä

eivät päiviä pidennä

eivät tunteita pimennä

Miten kurja ja pimeä elämä ois

jos ei ystäviä kanssamme ois

Kuka meille ilon tois?

Ystävyys väriltään hurme-punainen

sydämen kaltainen, ilo-oloinen

keltainen sen väri ois

Oranssi kranssi ovellamme on

toivottaa tervetulleeksi ihmisolennon

Ystävät, oveni teille auki on!

Pieni tarina elämästä

On taas yö, aurinko on painunut horisontin navan alle ja pimeys on taas hetkeksi saanut koko puolen maapalloa valtaansa. Verhoni ovat kiinni, suljetut, niinkuin ne ovat aina. Vaikka päivä nousisikin on täällä pimeää. Pimeää, kuin viemärissä tai kellarissa johon ei ole ikkunaa tehty, mutta miksi olisikaan? Ei kerää ikkunani katseita, vain verhot ovat sen peittona, syleilevät yksinäisyyttä. Pitävät huumeen piilossa, tiedon jota kukaan ei saa tietää. Näkevät minut heikkona ja virheellisenä.

Istun tuolillani joka on nahasta tehty. Ne ovat kuluneet ja heitän ne pian pois, heitän kuten kaupungeissa jengi heittää pullaa sorsille. Niille kiittämättömille siivellisille jotka eivät tee mitään, kelluvat vain. Yhtäkkiä tunnen oloni uudestisyntyneeksi, sikiö joka leijuu vedessä tietämättä, ymmärtämättä mitään. Miten helppoa sellainen elämä olisikaan. Mutta nyt tiedän millainen maailma on, olen herännyt enkä enää voi imeä äiti Tietämättömyyden rintaa.

Seinät ovat valkoiset, ne muistuttavat sairaalasta. Sjukhus ruotsiksi, kirjaimellisesti tarkoittaen sairaiden ja tautisten taloa. Paikka jossa syöpäläiset, nuo avuttomat saastat kerjäävät lisäelämiä. Sekuntteja, minuutteja, tunteja. SEKUNTTEJA, MINUUTTEJA, TUNTEJA.

Herään ja kaikki on hulluutta, kaikki on hulluutta.