"Jännän" äärellä

Nykymaailmassa kuulee, kuinka Suomi on hyvinvointivaltio jossa asustaa pahoinvointikansa. Maailma tuntuu karulta paikalta jossa neuloja sataa jatkuvasti ja ne osuvat ikävästi silmiin. Mutta onko maailma oikeastaan paha paikka vai olemmeko liian vaativia? Onko meistä tullut arjen harmaita haamuja, jotka vaeltavat epätoivon suossa, jalat kahlittuina, silmät maahan sidottuina? Elämmekö kuplassa, jossa kuvittelemme olevamme erilaisia ja masennumme, koska emme löydä kanssaihmisiä joiden kanssa jakaa ilot, surut ja erimielisyydet?

Stam1na - suomalainen trash metal yhtye esittää kappaleessaan "Koe murha!" ajatuksen, eräänlaisen ideologian joka selventää ihmisen yksilöllisyyden tunnetta:

Oikeutukseen tarvitset tuhon tuomaan,

Kun liität nimeesi arvon, sen myös saat

Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta

Joka mies yhtä sotaa

Koe murha!

On helppo todeta itsensä erilaiseksi jos ei ole kokemusta

Voidaan siis sanoa, että ihminen pystyy tuntemaan itsensä yksinäiseksi, jos ei tunne tai oikeastaan "näe" tai pikemminkin tiedosta sitä, mitä ympärillä on. Onhan oma vaihtoehto jäädä erakoksi kotiin, kuin valinta mennä sinne missä kavereita on. On siis turha väittää, että on pakosta yksinäinen, jos on itse niin valinnut. Ei voi syyttää ympäristöä tai muita tahoja. Eri asia tietenkin, jos oikeasti on syrjitty aatteiden/uskonnon tai muun vastaavan takia.

Entä, jos tunnen oloni masentuneeksi, mutta minulla ei ole diagnoosia varsinaiseen sairauteen? Voinko väittää, että olen masentunut ja se aiheuttaa suoritusteni vaihtelevuuden? Se mitä ajan takaa tässä, on ajatus siitä, että jos täytän jonkin asian kriteerit, tai tunnen ainakin niin, voinko väittää omaavani sen? Esimerkiksi, voin tuntea jonkin henkilön veljekseni, vaikka hän ei olisikaan millään tavalla edes sukua minulle, mutta silti kutsun tätä ihmistä tällä nimityksellä.

Voin luokitella ihmisiä, sairauksia, jne. joksikin, jos tunnen niin, mutta totuus voi olla aina toisenlainen. Kuitenkin meidät opetetaan luottamaan ensimmäiseen ajatukseen, joka mieleemme juolahtaa. Kutsutaan sitä nyt vaikka "ensiajatukseksi", joka syntyy kaikissa tilanteissa. Tieteellinen vastine tälle sanalle voisi olla hypoteesi.

Ainakin kemian tunneilta tämä "hypoteesi" on jäänyt itselleni mieleen. Sekoitamme yhden aineen toiseen ja heitämme veikkauksen, mitä tapahtuu. Meidän tulee tehdä siis olettamus aiempien kokemustemme ja tietojemme perusteella siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Voi kuinka helpoksi sinä teet maailman, Tiede! Oikeassa elämässä ei tule olettaa mitään. Jos ihminen pukeutuu mustaan ja naama on täynnä lävistyksiä, voi ensiajatus olla "Tuo on hevari/onkohan tuolla mitään kunnollisia arvoja/etc." tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka todellisuudessa henkilö kuuntelisikin purkkapoppia ja olisi tunnollinen koulussa/töissä.

Oli miten oli, halusin tähän loppuun sanoa, että Neil Gaimanin sarjakuva The Sandman on aivan törkeän hyvä! Suosittelen lämpimästi kaikille länsimaisen sarjakuvataiteen ystäville! Tarina, hahmot ja taide on jotain niin loistavaa, että tunnen taas hetken eläväni. Viimeksi samanlainen tuntemus tuli Alan Mooren Watchmenin kanssa, sitäkin suosittelen lämpimästi. Seuraavalla kerralla jotain ihmeellistä ja omituista (mahdollisesti).

Watchmen

The Sandman

Yours truly

Frank