Erään kallion mies ja manifesti elokuville

Elämäni on omasta mielestäni hyvin harmaata ja tylsähköä. Käyn koulussa arkena, istun koneella aamut illat ja perjantaisin on japania (vielä toistaiseksi). Iltaisin saatan käydä kävelyillä ja räpsiä kuvia siinä ohessa. Viikonloppuna löhöilen ja katselen leffoja. Olen mies, yksin omassa elämässään, mutten suinkaan yksinäinen.

Tänään on 10. huhtikuuta 2011 ja tänään tein jotain mikä poikkesi harmaasta elämästäni. Ei lukijat, en varastanut pankkia, kokeillut enkelipölyä tai tehnyt mitään radikaalia joka voisi mahdollisesti järisyttää yhteiskuntaa. Kävin naapurikunnan elokuvateatterissa pitkästä aikaa. Seuraa ei minulla ollut, mutta olisinko sitä tarvinutkaan, tarkoitan, olisiko se ollut kannattavaa juuri nyt, juuri tänään.

Olen odotellut elokuvaa 127 tuntia siitä asti, kun sen trailerit ja arvostelut ovat osuneet ensimmäisen kerran verkkokalvoilleni. Useita ylistyksiä niittänyt leffa on todellakin maineensa ansainnut, eikä ole turhaan IMDb.ssäkään sen arvosanaksi annettu 8.0, ihmiset (58 599/10.04.2011) eivät voi olla väärässä.

Olen ihminen joka ei yleensä ota eväitä mukaan elokuviin. Syy tälle on puhtaasti se, etten halua häiritä.. tai oikeastaan huonontaa muiden samassa tilassa olevien elokuvakokemusta. Myönnytykseni annan kuitenkin sillä, jos elokuva on pitkä niin ei ole mikään mahdottomuus ettenkö ottaisi jotain pientä purtavaa mukaan, muussa tapauksessa noudatan Tarantinomaista tyyliä ja olen ilman.

Teatteri oli ulkopuolisesti viihtyisä, aulassa oli sapluunalla tehtyjä sinisiä elokuvaprojektoreita, mutta muuten seinät olivat neutraalit. Itse salissa värimaailma oli puolestaan jotain cyanin ja mintunvihreän sekoitusta. Se ei häirinnyt ihmeemmin ainakaan minua. Salin ikkunat oli peitetty jonkinlaisella paksulla kankaalla joka ei päästänyt valoa sisään. Tuuletus toimi hyvin, mutta sali oli viileähkö, siitä huomautan hieman. Ehkä olisi pitänyt  laittaa vain enemmän vaatetta päälle.

Ihmisiä oli minut mukaanlukien 9-12, paikkoja olisi ollut vielä runsain määrin vapaana. Tämä teatterin tyhjyys sai minut surulliseksi, onko ihmiskunta tosiaan tuomittu lataamaan elokuvia torrentteina ja pysymään kotisohvilla? Olkaa hyvät, nöyrin pyyntöni on, että menette elokuvateatteriin katsomaan leffaa, sen sijaan, että lataisitte sen. Liput eivät ole kauhean kalliita edes opiskelijoille ja joissakin paikoissa on jopa iltoja jolloin juuri opiskelijat saavat alennusta. Antakaa itsellenne syy käydä elokuvissa; viekää tyttö-/poikaystävänne, puolisonne, ystävänne ja vaikka vauvat vaaritkin elokuviin! Takaan teille, että kokemus on täysin erilainen verrattuna siihen mitä koette kotonanne! Taide on polttoainetta jota jokainen ihminen tarvitsee saadakseen onnellisen elämän, oli se sitten hyvän kirjan, musiikin, maalauksen, veistoksen tai elokuvan muodossa. Tukekaa elokuvateollisuutta ja muitakin taiteen muotoja, Viva la Résistance!

*MAHDOLLISIA SPOILEREITA*


127 tuntia oli hieno elokuva! Alku oli nopeatempoista, mutta mukana pysyminen ei ollut lainkaan hankalaa. Ralston tuntuu mieheltä, joka elää unelmaansa; jokainen retki kanjoneihin on uusi seikkailu. Mutta lieneeköhän olevan viimeinen, sillä arvostelut ja juonen jotka luin, suorastaan huusivat minulle; "tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa käsi leikataan irti". Kutakuinkin leffan loppupuoliskolla Aron katkaisee kätensä luut ja alkaa sahata tätä "kiinalaisella" leathermanilla. Leikkaaminen on hidasta, mutta se tuottaa tulosta, kun iho on saatu pois pelistä on aika leikata hermo. Voi jumaliste sitä ääniefektiä, kun hermoa koitetaan katkaista! Korvia riipivä kirkuna suorastaan hyökkää sielun syvimpiinkin koloihin. Oli vaikea katsella Aronin tuskaista kamppailua ja pahoinvoivaksikin siinä tuli. Nyt ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti sanoessaan "Ota mukaan puklupussi, jos oot justiin syöny". Tunsin saman tuskan mitä Aron tunsi ja se, hyvät lukijat, se oli jotain aivan hämmästyttävää!

*MAHDOLLISET SPOILERIT LOPPUVAT TÄHÄN* 


127 tuntia on elokuva miehestä, jonka arkkivihollinen on kivenjärkäle joka on odotellut yhtä miestä jo ajanlaskun alusta alkaen. Tarina miehestä jonka halu elää on suurempi kuin mikään muu, koskettaa varmasti jokaista. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja heikkohermoiset, varokaa. Kun minusta tulee iso, haluan olla oman elämäni Aron Ralston!

Tähän loppuun suomeksi tekstitetty traileri, enjoy!