On syksyinen päivä ja tuuli kulkee ihmisten lävitse, lääppien jokaista joka sattuu sen tielle. Se oli sunnuntai, yksi päivä muiden joukossa. Silloin oli syyskuu ja lehdet tippuivat maahan, välillä kauemmas ja välillä lähemmäs kotipuustaan. Ihminen on monessa mielessä samanlainen; sen kulku riippuu paljon tuulen suunnasta ja siitä mitä se joutuu kohtaamaan leijuessaan maahan. Mutta ennenkuin se koskettaa maan kamaraa, se on voinut kohdata ihmisiä, eläimiä, ajoneuvoja tai ehkä se on ollut yksi onnekkaiden joukossa ja päässyt ilmavirran selkään, lentäen korkealle ja kauas tuntemattomaan.
Kaukana, jossain päin Suomea mies istuu junaan. Mies on ostanut lipun päiviä aikaisemmin. Kiskalla hän on kassaneidille sanonut ettei istumapaikalla ole väliä, kunhan pääsee vain määränpäähän tavalla tai toisella. Asemalla hän tarkkailee, etsien vaunua numero kahdeksan. Hän löytää sen pian, astuu kyytiin ja menee ikkunapaikalle 36. Paikka on sikäli hyvä, että siinä on pöytä ja jos seura kelpaa, niin sen ääreen voi saada kolme mielenkiintoista persoonaa.
Ulkona konduktööri heittää tupakan maahan, tallaa sen ja astuu junaan.
On kulunut tunti, kun juna lähti asemalta. Vaunun ovi avautuu, päästäen "pssssh" äänen ja samalla hiprakassa oleva mieshenkilö, noin 45 vuotias, koittaa vaivalloisesti tulla vaunuun. Miehen liikkeet ovat kuitenkin niin hitaat, että ovi kerkeää mennä kiinni tämän yrittäessä jatkaa matkaansa.
"Voi perkele Esa! Ne sai meidät! Nyt ne sai meidät! Eiku.. miten tää ovi on kiinni menny, eikö se tiiä että tässä vielä kävellään.."
Naurahdan itsekseni ja välikohtaus on pian ohi. Äijä jatkaa matkaansa, ottaen tukea jokaisesta penkistä. Juna hidastaa vauhtia ja mies horjahtaa. Hän joutuu ottamaan tukea vanhemman rouvashenkilön päästä, samalla äijä mumisee jotain tyyliin "Onpa muuten hutera penkki". Miten onnekasta, niin onnekasta, että hän päättää istuutua juuri minua vastapäätä.
"Hei poika, tiätsä.. Sulla on helvetin hyvä paikka. Mä joudun istumaan tässä, jos haluun katella ulos, mut ottaa päähän ku en nää eteen. Tää juna kulkee mulle takaperin. Ei oo mitään pahempaa ko se, että matkustat perse eellä tuntemattomaan, ei siinä pysty mitenkään valmistautumaan tulevaan.. Toisaalta, ei mulla taida muutenkaan olla päiviä paljon jäljellä joten ei sillä varmaan hirveästi merkitystä olekaan, että miten päin sitä oikein kulkee"
Hän nauraa, katsoo utuisin silmin vilisevää maisemaa ja jotenkin näen hänen silmissään kaipautta. Huokaus.. . . . ja hän näyttää nukahtaneen.
tiistai 30. lokakuuta 2012
lauantai 27. lokakuuta 2012
torstai 25. lokakuuta 2012
Ukonhauta
Toissapäiväinen oli aivan tavallinen aamu; heräsin 5:40, laitoin molemmat herätyskellot kiinni ja aloitin aamutoimet. Aamuisin kerkeän yleensä juoda vain yhden kupin kahvia vaikka keittelenkin lähes aina kaksi kuppia. Napsautan tietokoneen päälle ja tarkastan sähköpostin, samalla vierailen joillakin uutissivustoilla imemässä tietoa yön aikana tapahtuneista asioista. Sinä aikana kun olen koneella syön myös jotain pientä aamiaiseksi, jos olen syödäkseni. Tämän jälkeen sammutan tietokoneen sekä television, pesen hampaat ja ovesta olen mennyt ulos viimeistään, kun kello on 6:15
Ulkona kehoani hyväilee yleensä kylmä ilma jonka jälkeen pureskelen mielessäni ajatusta pitkien kalsarien käytöstä. Kävelen nopeahkoon tahtiin linja-autoasemalle ja yleensä olen siellä niin, että bussi tulee noin minuutin tai parin päästä. Asemalla tapaan lukioaikaisen ystäväni Nooran. Toivotamme huomenet, käymme pientä small talkia ja sitten Osmo Ahon linja-auto tuleekin.
Linja-autoa ajaa isäpuoleni tuttu Kimmo, toivotan huomenet, isken bussikortin kortinlukijaan, katson matkojen määrän ja jatkan matkaani lähes mätään "ajoneuvoon". Olin voinut aamulla huonosti ja vointi senkun paheni matkan kuluessa. Yhdessä vaiheessa jalkani tärisivät kylmästä (myöhemmin sain diagnoosin kuumeesta) niin pahasti, että luulin vieruskaverini ajattelevan minun saaneen jonkinlaisen sairaskohtauksen.
Tulimme Kokkolaan peikkolinnankadun risteykseen johon bussi normaalistikin pysähtyy jättämään innokkaita opiskelijoita. Opiskelijoita joiden liikkuminen on yhtä laiskaa kuin pultsarin kävely jouluaamuna. Minä yhtenä heidän joukossa jätin onnikan ja jatkoin matkaani kohti oppilaitosta. Kylmä ilma tervehti minua tällä kertaa täyttäen keuhkoni pienillä neuloilla ja hetken jo luulin pyörtyväni mustaan aamuun, kostealle asfaltille. Teatraalinen loppu. En kuitenkaan kuollut vaan pääsin koululle asti.
Ovella minua tuli vastaan kurssikaverini Aku, hänellä oli kahvi vasemmassa kädessä ja oikealla hän näppäili puhelinta. Toi mieleen Kotiteollisuuden "Ukonhauta" biisin jossa lauletaan;
Isot miehet räpläävät
kännyköitään, läppäreitään
kuin pippeleitään
katukahviloissa, ravintoloissa
heilutaan kuin heinämiehet
vaikkei peltoa näy missään
ja iso mies on hädissään,
kun kaunis nainen pyytää tulta tupakkaan
Ukonhauta!
Pakenin sosiaalisia kontakteja vessaan ja ehdin hädin tuskin painaa kopin oven kiinni, kun tunsin kuinka aamuinen kahvi oli tulossa toivottamaan huomenta. Kumarruin pöntön eteen ja syleilin sen kylmää posliinista muotoa. Se ei ollut kahvia vaan verta. En panikoinut, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta ja vaikka minulla onkin autoimmuunisairaus joka ei johdu ylihypetetystä seksitaudista, olin osannut odottaa tätä. Pyyhin suuni hihaan ja onnekseni huomasin kuinka aamulla valittu musta huppari olikin onnistunut valinta. Veri ei näkynyt siinä.
Ulkona kehoani hyväilee yleensä kylmä ilma jonka jälkeen pureskelen mielessäni ajatusta pitkien kalsarien käytöstä. Kävelen nopeahkoon tahtiin linja-autoasemalle ja yleensä olen siellä niin, että bussi tulee noin minuutin tai parin päästä. Asemalla tapaan lukioaikaisen ystäväni Nooran. Toivotamme huomenet, käymme pientä small talkia ja sitten Osmo Ahon linja-auto tuleekin.
Linja-autoa ajaa isäpuoleni tuttu Kimmo, toivotan huomenet, isken bussikortin kortinlukijaan, katson matkojen määrän ja jatkan matkaani lähes mätään "ajoneuvoon". Olin voinut aamulla huonosti ja vointi senkun paheni matkan kuluessa. Yhdessä vaiheessa jalkani tärisivät kylmästä (myöhemmin sain diagnoosin kuumeesta) niin pahasti, että luulin vieruskaverini ajattelevan minun saaneen jonkinlaisen sairaskohtauksen.
Tulimme Kokkolaan peikkolinnankadun risteykseen johon bussi normaalistikin pysähtyy jättämään innokkaita opiskelijoita. Opiskelijoita joiden liikkuminen on yhtä laiskaa kuin pultsarin kävely jouluaamuna. Minä yhtenä heidän joukossa jätin onnikan ja jatkoin matkaani kohti oppilaitosta. Kylmä ilma tervehti minua tällä kertaa täyttäen keuhkoni pienillä neuloilla ja hetken jo luulin pyörtyväni mustaan aamuun, kostealle asfaltille. Teatraalinen loppu. En kuitenkaan kuollut vaan pääsin koululle asti.
Ovella minua tuli vastaan kurssikaverini Aku, hänellä oli kahvi vasemmassa kädessä ja oikealla hän näppäili puhelinta. Toi mieleen Kotiteollisuuden "Ukonhauta" biisin jossa lauletaan;
Isot miehet räpläävät
kännyköitään, läppäreitään
kuin pippeleitään
katukahviloissa, ravintoloissa
heilutaan kuin heinämiehet
vaikkei peltoa näy missään
ja iso mies on hädissään,
kun kaunis nainen pyytää tulta tupakkaan
Ukonhauta!
Pakenin sosiaalisia kontakteja vessaan ja ehdin hädin tuskin painaa kopin oven kiinni, kun tunsin kuinka aamuinen kahvi oli tulossa toivottamaan huomenta. Kumarruin pöntön eteen ja syleilin sen kylmää posliinista muotoa. Se ei ollut kahvia vaan verta. En panikoinut, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta ja vaikka minulla onkin autoimmuunisairaus joka ei johdu ylihypetetystä seksitaudista, olin osannut odottaa tätä. Pyyhin suuni hihaan ja onnekseni huomasin kuinka aamulla valittu musta huppari olikin onnistunut valinta. Veri ei näkynyt siinä.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)