Olen jo pitkään halunnut käsitellä yhteiskuntaa koskevia asioita, koska näen joitain ristiriitoja niissä. En ole mikään valtiotieteilijä saatikaan kympin oppilas yhteiskuntaopissa, mutta voinhan aina kommentoida!
Joitakin viikkoja taaksepäin, käsittelimme yhteiskuntaopissa valtion (tarkemmin ottaen Suomen) väestöä ja sitä, millainen olisi ihanne väestöpyramidi (ts. diagrammi joka osoittaa kuinka paljon kussakin ikäryhmässä tulisi olla ihmisiä). Kuten arvata saattaa, se on alhaalta levein ja ylöspäin kapeneva. Eli sama vielä selkokielellä; lapsia on eniten ja vanhuksia vähiten. Kuten kuvassa vasemmalla.
Kysymys kuuluukin, että miten pyramidi pidetään tällaisena? Henkilökohtaisesti näen tämän hankala, sillä jos kuvitellaan, että alimpana pyramidissa on ikäluokka 0-4 vuotiaat, on noin 20 vuoden päästä ne vanhat 0-4 vuotiaat jo hieman parinkympin tuolla puolen. Pyramidin alin kerros siis nousee ja tuo oman palkkinsa ylemmäs. Koska meitä kehotetaan pitämään pyramidi konkreettisesti pyramidin muotoisena ei se sinä pysy. Mikäli noudattaisimme tätä ajatusta, syntyisi valtavasti lapsia ja tilanne olisi samanlainen kuin vasemmalla olevan kuvan oikeassa diagrammissa.
Yhteiskunta, tai pikemminkin valtio on varmaankin joskus tulevaisuuden vuosina menossa tappiolle tämän suhteen. Meitä kehoitetaan tekemään työtä, opiskelemaan korkealle ja saamaan arvostusta. Globaalisti suomalaiset tunnetaankin työnarkkareina. Vaikeaksi tämän tekee myös se, että Suomessa arvostetaan koulutusta hyvin paljon ja arvona tämä onkin erittäin korkealla. Viime aikoina myös kotiäitejä on kannustettu palaamaan työelämään ja naisliike eritoten valaa paloa yrittäjyydelle.
Olen usein kuullut ystäviltäni tulevaisuuden suunnitelmista seuraavan asian; "Hankin lapsia vasta, kun elämä on vakaalla pohjalla. -- vakituinen työ, etc." Jos me tavoittelemme unelmiamme, on meidän todennäköisesti uurastettava pitkään ja hartaasti sen saavuttaaksemme. Se mitä meistä sitten tulee ja mitä me haluamme, on taas aivan toinen tarina. Koska työtä arvostetaan (ja hyvä niin), menee aikaamme siihen paljon ja koska se vie paljon aikaa ei jää aikaa lapsien tekemiselle. Mikäli johtopäätökseni on oikea, kääntyy pyramidi pian päälaelleen, joka sekään ei ole hyvä asia. Miten tämä sitten ratkaistaan niin, että se on moraalisesti hyväksyttävää, sitä en osaa sanoa.
Asiasta kukkaruukkuun ja sutjakkaasti toiseen aiheeseen!
Satunnaisia wanhoja tanssimassa.
Tällä viikolla oli penkinpainajaiset elikkäs abit lähtivät lukulomalle ja kakkoset julistautuivat wanhoiksi. Wanhojen pitkään rituaaliin kuuluu tietenkin wanhojen tanssit ja kuinkas ollakkaan... olin minäkin tanssimassa. Kylläpä osaakin olla vanha olo (nimim. wanhat -09, -10, -11). Miten sitten päädyin tanssimaan? Tarina ei ole pitkä, mutta sitäkin ihmeellisempi. On keskiviikko iltapäivä ja istun kotosalla, puhelin soi ja langan päässä on liikunnanopettajani. Kuten aina, hän puhuu hyvin tomerasti ja kysyy, että voisinko tulla tuuraamaan yhtä poikaa tansseihin. Hämmentyneenä pyynnöstä ja soitosta, vaadin tietenkin tarkennusta "miksi?". Erään tytön paria oli kuulemani mukaan hevonen potkaissut, joten hän ei päässyt luonnollisestikkaan tanssimaan. Opettaja lupasi, että jos osallistun, saan erään liikunnan T-merkinnän pois (liialliset poissaolot). Lupaudun suurempia ajattelematta ja hetken pohdinnan jälkeen iskee psykologinen defenssini ja alan paniikissa nauraa. Torstaina (eli siis seuraavana päivänä) on yhdet yksityiset harjoitukset ja kenraali, perjantaina puolestaan ovat tanssit. Niinpä minulla on siis kaksi tuntia aikaa oppia tanssit ja sitten suoraan esiintymään. Se on katastrofi. Vanhoja tansseja onnekseni on muutama jotka menevät muistista. Sitten puolestaan on muutama uusi tanssi sekä yksi vanha, jossa on uusi sovitus (biisi ja askeleet).
John Travolta ja Uma Thurman elokuvassa Pulp Fiction.
Vanhat tanssit menevät siis hyvin, mutta sitten tulee vaikein jota en ehtinyt kunnolla oppia ja siitäkös hupia seurasi (tai sitten ei..). Fireman's Dance, arpi nykyisessä, tulevassa menneisyydessä viiltää syvään. En ehdi nähdä kaikkia kulmia, joten en tiedä miten toimiakkaan. Tanssi on sekavaa ja nolaan itseni täysin. Kun muut laukkaavat, olen minä väärässä jonossa taputtamassa muiden kanssa tai sitten olen taputtamassa väärässä paikassa ja parini laukkaa. Kerta ei ehkä ole paha, mutta kun sen mokaa toisenkin kerran - ei ole paljoa hurraamista. Ensimmäinen kerta on siis koulun edessä, toinen ystävien ja vanhempien. Illan tanssit menevät kuitenkin kohtalaisen hyvin. Olen laukkaamassa parini kanssa, mutta päädyn lopulta väärään jonoon taputtamaan. Aamulla olin taputtamassa ja parini laukkasi yksin, se oli.. kamalaa..
Tanssit on kuitenkin tanssittu (hurraa) ja ehkäpä siinä oli menoa ja meininkiä aina seuraavaan vuoteen asti. Kuka tietää, jos armeijaan soittelevat ja pyytävät jälleen tanssimaan, heh heh. Jalat olivat kuitenkin kiitettävästi hapoilla, kun pääsin vihdoin kotiin nukkumaan, ah.
Tässäpä tämä kuitenkin tällä erää. Seuraavalla kerralla laitan ehkä, jotain satunnaisia meikäläisen kuvaamia videoita tänne tai jotain. Kiitän, kumarran ja poistun takavasemmalle seuraavan biisin tahdissa.
Our Kingdomin Anni [blog here] palkitsi meikän tällä, jotenka annanpa kuulua itsestäni!
Milloin aloitit blogisi?
- Aloitin blogini 13. lokakuuta 2010, olin tuolloin sairaana himassa. Ennen kuin sain päähäni aloittaa blogin pitämisen olin heittänyt ulkolinnuille auringonkukansiemeniä. Katsoin taivasta ja siitä se ajatus sitten lähti.
Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
- Mun tekstit käsittelee asioita laidasta laitaan. Yhdessä kirjoituksessa saatan pohtia olemassaolon kysymyksiä ja toisessa kerron kuinka olen tehnyt mustikkapiirakkaa. Kirjoitan siis siitä mistä haluan kirjoittaa ja mistä voin mahdollisesti sanoa jotain, simple as that.
"No Kiddo, at this moment, this is me at my most...
masochistic."
- Bill (Kill Bill vol. 1)
Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
- Mun blogini tarjoaa kirjoituksia laidasta laitaan. Haluan, että lukijassa herää se tietynlainen pikkulapsen mielenkiinto maailmaa kohtaan. Toki pyrin myös herättämään ajatuksia aika ajoin. Koska pystyn niin otan kantaa asioihin. (Kylläpä on poliitikkomainen fiilis)
Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
- Hankala kysymys! Minkä takia ihminen yleensä valitsee toisen tien? Ehkä halusin aloittaa tämän siksi, koska mulla on joitakin kavereita jotka myös pitävät blogeja. Toisaalta, ehkä haluan kerätä samanhenkiset ihmiset lukemaan ja kommentoimaan mun ajatuksia. Kehittyä ei voi, ellei saa kritiikkiä ja mielipiteitä muilta.
Do I really look like a guy with a plan? You know what I am? I'm a dog chasing cars. I wouldn't know what to do with one if I caught it. You know, I just... do things..
- Joker (Batman: The Dark Knight)
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
- Voisin ehkä kirjoittaa useammin/vakavemmista aiheista/enemmän itsestäni/et cetera. Oon tosin sitä mieltä, että blogin on pysyttävä persoonallisena, joten ehkä en rupea sen suuremmin mitään muuttelemaan. Kommenttia toivepostauksista olis tosin ihan mukava saada.
Ketkä viisi sitten saavat palkinnon?
En tunne niin montaa henkilöä joten tyydyn nytkin haastamaan vain Himen [blog here].
Ystävänpäivä, jälleen yksi turha "juhlapäivä" kalenterissamme.
Lieneeköhän sen hekumallisuus lähtenyt Amerikasta, jossa ihastuksille jaetaan suklaata?
"Amerikassa ystävänpäivä on nimenomaan Valentine's Day, jolloin muistetaan omaa sydänkäpyä eikä ystäviä, kuten täällä. Jos Amerikassa mies unohtaa Valentine´s dayn, se on melkein suhteen loppu."
Ja lisää satunnaisia faktoja tarjoaa Sekalaisen Kahvihuoneen (c) (r) (tm) opetusministeriö ja maailmankaikkeuden pohdiskelija - Frank Löppönen.
Ystävänpäivä (14.02)
Japanissa ystävänpäivän perinteisiin kuuluu se, että naiset antavat miehille lahjaksi suklaata. Toisin kuin länsimaissa, suklaata annetaan japanissa poikaystävien lisäksi myös muille miespuolisille tutuille, kuten isille, veljille, työkavereille ja pomoille. Kun suklaan vastaanottaja on esimerkiksi työkaveri tai pomo, suklaata kutsutaan nimellä giri-choco, "velvollisuussuklaa". Jos mies ei saa suklaata ystävänpäivänä, hän tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi, joten naiset antavat miespuolisille läheisilleen näitä giri-chocoja. Kun taas vastaanottajana on naiselle erityisen tärkeä mies, esimerkiksi poikaystävä tai isä, on kyseessä honmei-choco, "mahdollisen voittajan suklaa". Honmei-choco on usein kalliimpaa tai itse-tehtyä, ja Joskus naiset antavat sen mukana miehille myös pieniä lahjoja. Viime aikoina japanilaisilla naisilla on ollut tapana antaa myös naispuolisille ystävilleen suklaata ystävänpäivänä; tätä suklaata kutsutaan nimellä tomo-choco, "ystävyyssuklaa".
White Day (14.03)
Vastapainoksi ystävänpäivälle kuukauden kuluttua on White day, jolloin poika/mies, joka on saanut suklaata, antaa lahjan kyseiselle tytölle/naiselle, joka suklaan on antanut.
Tänään ei tule tekstiä ihmeemmin, mutta musiikkia on senkin edestä. Valkkaan tähän biisejä jotka on minulle jääneet hyvin mieleen. Variaatiota tulee aina peleistä leffoihin. Osa on remixejä ja osa puolestaan ihan originaaleja.
The Good, the Bad and the Ugly
F-Zero - Big Blue
The Legend of Zelda - Majoras Mask
Inception
Kill Bill vol. 1
Batman Begins
Pulp Fiction
American Psycho
Pirates of the Caribbean - The Curse of the Black Pearl
Pitkästä aikaa aion kirjoittaa jotain hieman mietteliäämpää.
Tällä hetkellä televisiosta tulee Huomenta Suomi jossa eräs filosofian professori (jonka nimeä en huomannut laittaa muistiin) käsittelee lasten pelkoja. Tutkimusten mukaan lapset pelkäävät testejä, pistoksia, näytteenottoja ja niin edelleen. Nämä asiat muodostavat yhden suuren kokonaisuuden.
Olen nyt lukiossa neljättä vuotta ja näiden neljän vuoden aikana olen oppinut asioita kantapään kautta tai kuten englanniksi sanotaan "the hard way". Esimerkiksi yhtenä kultaisena sääntönä on "älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä, oleta mitään." Joka tapauksessa, olen tainnutkin joskus käsitellä haloefektiä ja stigma-ilmiötä, mutta keskustellaan nyt vielä kerran.
Haloefekti (l. sädekehäilmiö) on psykologiassa käytetty termi jolla tarkoitetaan sitä, että ihmisen positiiviset luonteenpiirteet ylikorostuvat henkilössä ja luovat kuvan, eräänlaisen muistijäljen, siitä millaisena henkilöä pidetään. Esimerkiksi sotaveteraanit nauttivat haloefektin tarjoamasta paisteesta. Tai esimerkiksi, jos luokassa/työyhteisössä on joku joka taitaa erittäin hyvin vaikkapa englannin kielen, oletetaan, että samainen henkilö myös menee juttelemaan ulkomaalaisille henkilöille jotka ovat vierailemassa yhteisössä.
Haloefektin vastakohtana on stigma-ilmiö (l. polttomerkki-ilmiö) joka myös kuuluu psykologian osa-alueeseen. Stigma-ilmiö on lähes samanlainen kuin haloefekti, erona on vain se, että stigma on negatiivinen versio halosta. Esimerkkinä toimikoon koululainen joka ei tee läksyjä. Opettajan silmissä oppilas näkyy henkilönä joka ei ole tehnyt läksyjä joten oppilaalle muodostuu stigma ja opettaja ajattelee, ettei oppilas tee jatkossakaan tehtäviä. Stigma-ilmiö on varsin relevantti koulukiusaamisen suhteen, sillä se kattaa myös ihmisten esteettiset arvot. Jos henkilö X ei ulkonäöltään miellytä henkilö A:ta, syntyy stigma ja henkilö A ajattelee X:n olevan muutenkin paheellinen.
Ihmiset jotka ovat tutustuneet minuun antavat loistavan esimerkin stigmasta! Pukeudun usein mustaan, minulla on pitkät hiukset ja risuparta. Onkin ollut hauskaa keskustella kavereideni kanssa ystävyydestämme. Usein kommentteina on kuulunut muun muassa: "Olit pelottavan näköinen alkuun, mutta tosi mukava, kun suhun tutustui. / Sä et polta tupakkia tai juo? En ois uskonu. / Oon luullu, että käytät huumeita." Sanonta "ulkonäkö antaa pettää" onkin siis hyvin osuva ja ehkä tämä onkin se nk. "sanoma pinnan alla."
Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska haluan saada ihmiset kyseenalaistamaan omia ajatuksiaan. Jos haastateltavana on Pekka Perusjätkä tai filosofian professori P. Laton (heh heh) on syytä kunnioittaa molempien sanomisia, mutta samalla pohdittava annettujen väitteiden/tilastojen oikeellisuutta. Mielipiteet ovat sitten asia erikseen. Lopetan lainaamalla stand-up komiikan pioneeria, Ismo Leikolaa, "Kumpi olis pahempi; se, että kaikki koulussa opetettu on jollain tavalla vääristynyttä vai poliisi?"
Se tarina ei koskaan lähtenyt mielestäni. Se vain oli mieleni pimeissä sopukoissa, kiinni kuin takiainen. Se sai minut ajattelemaan - jotain, en tiedä mitä. Menetän muistini aina, kun ajattelen sitä, se saa minut väsyneeksi ja aina kun tunnen oloni väsyneeksi, minä kai nukahdan. Herätessäni ympärilläni vain kuolleita, verta on kaikkialla, tuntemattomat - kaikki ovat menehtyneet.
Yhteiskunta näkee minut vaarallisena, mutta se ei tiedä puoliakaan tuskistani. Ihmiset karttaisivat minua kuin kuin tautista rottaa, jos saisivat tietää. Ja miten saan helpotusta näihin tuskiin? Lääkärit ovat keksineet yksinkertaisen keinon: antavat pillerin ja käskevät epäsuorasti jatkamaan elämää, se ei auta helvettiäkään. Vain niin kauan kunnes pilleri menettää tehonsa ja silloin minä nukahdan.
Ennen kuin nukahdan, alkaa ympäristö näyttää pelottavalta. Vanhoilta etsivän vuosiltani on kuitenkin säilynyt ystävä joka ei jätä, ei koskaan. Se on pistoolini virka-ajoilta. Tunnen, että se on ainoa joka pystyy samaistumaan minuun tässä kurjassa maailmassa. Tämä maailma - se on niin mätä, että oikein oksettaa.
Ihmiset rypevät itsesäälissä, jos heillä on jokin mentaalinen ongelma. Silloin siitä on kerrottava kaikille, koko ajan. Aivan kuin olisi hieno asia omata vaikea masennus, kärsiä skitsofreniasta tai tulla heikoksi syömishäiriöstä. Typerä ihminen, saat minut voimaan pahoin.
En voi kirjoittaa enää, pillerin vaikutus alkaa lakata. Mutta, jos en ole kuollut niin kirjoitan lisää.
.PNG)
