Se WTF -fiilis ja koto

On 21. päivä maaliskuuta ja istun tietokoneellani. Kello on 17.20, kokeeseen pitäisi lukea, mutta jostain syystä  olen eksynyt jälleen kerran tutkimaan internetin ihmeellisiä syvyyksiä. Avaan Google Chromen, kirjoitan "blogger" ja painan enteriä. Vain yhdeltä henkilöltä on tullut uusi blogimerkintä sitten viime käynnin, avaan sen uuteen välilehteen. Teksti ei ole pitkä, joten pystyn samalla näkemään satunnaisten lukijoiden avatarit. Hetken katseltuani huomaan tutun naaman ja siinä samassa se tapahtuu; hieman hämilläni jään tuijottamaan tuota pikkuruista kuvaa.

Pienen hetken jälkeen kerään rohkeuteni ja painan kuvaa. "Kappas, hänkin on bloggaaja, mutta mistä hän on löytänyt tiensä lukemaan tätä blogia?" Kun olen hetken tutustunut ystäväni blogiin, huomaan, että hänellä on useita lukijoita. Mielenkiintoni ei anna minun jättää tätä tiedon hekumallisuutta siihen, vaan janoaa lisää. Muutamien klikkauksien jälkeen tulen siihen tulokseen, että blogin pitäminen on näemmä kovin suosittua nykyään. Löydän vanhoja tuttuja ja jopa luokkatovereita jotka pitävät blogia. Samalla hetkellä maailma tuntuu taas kovin pieneltä paikalta.

On jokseenkin omituista, ei niinkään häiritsevää, mutta omituista, kun löytää jotain tällaista. Vähän sama, kuin viime vuonna huomasin, että eräs tuttu kotikunnaltani oli erään Nurmeslaisen kaverini kaveri. Huomautettakoon, että kotikuntani ja Nurmeksen välillä on noin 320 kilometriä. Jos nyt sanotaan oikein Frankmaisesti, niin on hassua, että ihminen ylipäätänsä kokee tuntemuksen maailman pienuudesta, vaikka ihminen itse on mitäänsanomattoman kokoinen Tellukseen verrattuna. Tästä muistuukin mieleen eräs kerta Helsingissä, kun eksyttiin kavereiden kanssa samaan Anttilaan - kahdesti.

Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa oikein mitään tällä viikolla, mutta nytpä tuli tämäkin tehtyä. Kyllä, pohdin toisinaan muutaman päivän aihetta, ennen kuin rupean kirjoittelemaan, mutta useimmiten tekstit tulee jonkin "tapahtuman" yhteydessä. Blogin pitäminen on ollut hyvin mielenkiintoinen prosessi. Ihan tässä muutamina päivinä on tullut huomattua, kuinka "lähes tyhjästä" saa kirjoitettua vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa. On myös outoa, kuinka yhtäkkiä tulee uusia lukijoita (tuonne oikealle ylös) tai, jos koulussa joku sanoo yhtäkkiä keskustelussa "Hei, mä luen sun blogia". Se on omituista, mutta ihan kivaa.

Tähän loppuu laitan muutamia kuvia täältä, kodista.

Yo, Clint Eastwood!

Viime viikolla meikäläisellä oli muutamat YO-kirjoitukset (äidinkieli + filosofia) ja nyt seuraavalla viikolla kirjoitan vielä lyhyen matematiikan ja terveystiedon. Äidinkieli ja filosofia tuntuivat menevän hyvin, eritoten filosofian kokeessa oli monia mainioita kysymyksiä joita oli mukava pohtia. Tuloksia en ole kysellyt kummastakaan aineesta, en edes tekstitaidosta. Se on semmoinen.. eräänlainen periaate, vaikka olisihan tulevaisuutta huomattavasti helpompi suunnitella, jos olisi jo arviot tiedossa. Kun olin ensimmäistä kertaa kirjoituksissa, oli salissa istuminen hieman ahdistavaa. 6 tuntia aikaa istua paikallaan ja tehdä tehtäviä, syödä eväitä ja käydä opettajan johdolla vessassa - sellaista se on.

Perjantaina, matematiikan tunnilla opettajaltamme kysyttiin, että millaista on valvoa YO-kokeita ja vastaus oli; "Pidän todella paljon opettajan työstä, enkä kadu päivääkään tätä valintaa, mutta tässä ammatissa on kaksi asiaa joista en pidä niin paljoa; ensimmäinen päivänavausten pitäminen ja toinen on YO-kokeiden valvominen. Päivänavausten pitäminen siksi, että noin kolmestasadasta ihmisestä, luultavasti yksi kuuntelee ja YO-kokeiden valvominen siksi, koska on istuttava paikallaan ajatustensa kanssa - samalla, kun täytyy pitää oppilaita silmällä."

Oli mukava huomata, kuinka opettajakin on vain ihminen. Tällaisten "tarinoiden" kuuleminen on hauskaa, koska silloin tunnen, että opettajaa on helpompi lähestyä. Ehkä juurikin näistä syistä lukiossa opettajat kertovat itsestään enemmän kuin peruskoulussa, varmaankin jonkinlainen psykologinen keino vaikuttaa oppilaisiin. Mene ja tiedä.

Katsoin hetki sitten italialaisen lännenelokuvan - Hyvät, pahat ja rumat. Vaikka leffa onkin saanut ensi-iltansa vuonna 1966, oli sen katsominen hyvin jännittävää. Viimeksi olen tainnut nähdä ko. filmin joskus 12-14 vuotiaana. Koko elokuvaa en muistanut, mutta jostain syystä leffan viimeinen skenaario on jäänyt palavasti mieleen. 45 vuotta on kulunut ensi-illasta ja Hyvät, pahat ja rumat sinnittelee silti 4. sijalla IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla.

Lyhyesti niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet; Päähenkilöinä on 3 lännenmiestä: "Blondi" (hyvä), Tuco Benedicto Pacifico Juan Maria Ramirez, lyhyesti vain "Tuco" (ruma) sekä palkkamurhaaja ja Unionin kersanttina toimiva "Enkelisilmä" (paha). Leffan alussa Blondi nappaa etsintäkuulutetun Tucon ja vie tämän sheriffin luokse saadakseen noin 2000 dollarin palkkion. Tuco julistetaan hirtettäväksi useiden syytteiden nojalla, mutta Blondi ampuu hirttoköyden juuri, kun Tucon jalkojen alta pettää maa. Elokuvan edetessä Tuco saa kuulla eräältä kuolevalta sotilaalta aarteesta, joka sijaitsee Sad Hillin hautuumaalla. Sotilas pyytää Tucolta vettä ja Tucon poistuttua paikalta, saa Blondi kuulla haudan nimen jossa aarre sijaitsee. Palkkamurhaaja Enkelisilmä saa eräällä tappokeikallaan kuulla arvokkaasta "rahakirstusta" ja aloittaa tutkimustyön aikomuksenaan saada nämä rahat. 

Joskus lukion ensimmäisenä vuonna, kertoi äidinkielen lehtori, että se, mikä tekee tästä elokuvasta erityislaatuisen johtuu siitä, että siinä käytettiin ensimmäistä kertaa koko elokuvateollisuuden aikana lähikuvaa silmistä, joka tuo eräänlaista mahtipontista dramatiikkaa. Juuri tämä lähikuva silmistä, on jäänyt hyvin itselleni mieleen ja tehokeinona se onkin loistava!


Ostin eilen tummanvihreän ruutupaidan. On tietysti hassua mainita jostain tällaisesta, mutta kun katsoin sitä, tuntui kuin olisin etsinyt jotain sellaista jo pidemmän aikaa. En ole mikään vihreän värin ystävä oikein, mutta jostain syystä tämä paita oli pakko ostaa. Skolioosin takia useimmat ruutupaidat tuntuvat painavan jotenkin omituisesti niskaa, mutta kun kokeilin tätä, ei se painanut lainkaan. Loistavaa!


Tähän loppuun Sami Hedbergin kokemuksia abiristeilystä. Niin ja hyvää tasa-arvon päivää kaikille, katsokaahan myös Petri Himmeän ajatukset tästä! Voihan pojat, alle kolme kuukautta ja se on 20 vuotta mittarissa. Tuntuu omituiselta ajatella moista, anyway, ensikertaan!

Kysymisen ja vastauksen ongelma

Huomenta vain kaikille taas pitkästä aikaa. Huomenna alkaa YO-kokeiden toinen osa, eli kirjallinen osuus. Olen kirjoittamassa nyt äidinkielen, filosofian, matematiikan ja terveystiedon. En aio arvioida menestystäni, koska yo-kokeet ovat kuin ostaisi sian säkissä - ei voi tietää, mitä sieltä paljastuu.

Joka tapauksessa, olen jo muutaman viikon pohtinut kysymisen tai oikeastaa kysymyksen ongelmaa. Jos kysyn "Mitä vesi on?", voin saada monenlaisia vastauksia. Hyvän vastauksen antaa tässä tapauksessa tiede: "Vesi on hapen ja vedyn kemiallinen yhdiste." Ainahan voi tarkentaa lisää, kuten vaikka millainen vesimolekyyli on ja havainnollistaa sitä kuvan avulla, mutta pelkistetty vastaus riittänee tällä kertaa.

Lady Justice (l. Justitia)

Noniin, nyt kun lämmittelykierros on saatu tehtyä niin siirrytään hankalempiin kysymyksiin; "Mitä on oikeus?" Oikeus - ehkä lakitiede tai jokin muu vastaava osaisi kertoa paremmin, mutta koska en ole lukenut tästä aihepiiristä sen tarkemmin, tyydyn esittämään oman vastaukseni. Aloitetaan huomioimalla, että lause rakentuu kysymyksestä MITÄ, verbistä olla ja substantiivista oikeus.

Jos sain edellisen kuulostamaan vaikealta, niin pysytään vain kysymyksessä, ilman suurempia analyyseja. Tällä viikolla, kyselin tätä samaista kysymystä usealta ihmiseltä ja vastaukset olivat erittäin mielenkiintoisia. Ikähaarukka oli 18-50 ja tässä muutamia vastauksia; "Oikeus on sitä, että kohdellaan kaikkia reilusti.", "Oikeus on sitä, että jos vedät jotakuta nekkuun niin se saa ansionsa mukaan." Ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen käsitys oikeudesta.

Kysyessäni tätä kysymystä, tunsin saavani vastauksia kysymykseen "Millainen on oikeudenmukaisuus". Vaikka tiedänkin, että oikeudenmukaisuus kuuluu kiinteästi oikeuteen, niin olin tyytymätön. Sain aivan toisen vastauksen siitä, mitä olin halunnut. Ja eihän kysymys sinänsä ollut edes niin vaikea! Saan tämän luultavasti kuulostamaan kovan luokan pilkun viilaamiselta, mutta vastaus oli silti mielestäni väärin.

Kysyin myös itseltäni "mitä on oikeus?" ja pohdinnan jälkeen en tiennyt vastausta. Koko käsite tuntuu kovin abstraktilta. Kaikilla kuitenkin tuntuu olevan käsitys siitä, mitä oikeus on, mutta eivät silti osaa vastata tähän kysymykseen. Ehkä oikeus on subjektiivinen tuntemus, en tiedä.

On ärsyttävää, kun kysymys jää avoimeksi, koska ainakin itselleni tulee tuntemus, etten tiedä sittenkään oikein mitään. Sokratesta pidettiin aikanaan maailman viisaimpana miehenä ja hän kommentoi titteliään yksinkertaisesti "Tiedän, etten tiedä mitään." Saattaa kuulostaa hassulta, mutta sattuikohan Sokrateskin aikoinaan kokemaan tämänkaltaisen ongelman?

Tällaiseen.. hajanaiseen tunnelmaan jätän teidät tällä kertaa ja.. teekutsut ovat taas jonkin ajan päästä.

Synttärit, Subut ja Spoilerit

Tällä viikolla tuli paljon puhuttu suomalainen dokumentti Reindeerspotting joka kertoo erään Janin tarinan.
Jani on tavallinen suomalainen nuori mies, jonka elämäntyyli on kuitenkin jokseenkin erilainen "normaaliin" verrattuna. Jani käyttää huumeita ja tekee tuon tuosta pimeitä keikkoja joissa palkintona on joko materiaa tai riihikuivaa rahaa.

Persoonana Jani vaikuttaa hyvin helposti lähestyttävältä ja sympaattiselta henkilöltä. Ja jos totta puhutaan niin hänessä on hieman samanlaisia piirteitä kuin eräässä kaverissani. Puhetyyli on letkeää ja kehonkieli avointa.

!SPOILERS!

Jani

Dokumentin keskivaiheilla kuvaaja (jonka nimeä en muista) kertoo, kuinka Jani on saanut haltuunsa suuren määrän rahaa, josta ei voida kuitenkaan enempää kertoa. Hieman tämän jälkeen ruutu menee pimeäksi ja valkoinen teksti kertoo, että Jani on ryöstänyt läheisen kaupan kassakaapin ja saanut n. 5000€ (?) ryöstösaaliiksi. Tämän johdosta miehet päättävät lähteä Pariisiin! Miksi juuri Pariisiin? - Koska dokumentin päähenkilöt ovat kyllästyneitä Rovaniemeen ja kokevat, että jos siellä oleskelee koko elämänsä käymättä missään, koittaa hulluus.

Pariisissa tai matkalla Espanjaan, Jani kertoo kuinka hänen mielestään subutexit tulisi kieltää lailla, lukuunottamatta henkilöitä jotka oikeasti tarvitsevat niitä parantuakseen. Tämä kohtaus jäi hyvin mieleeni. Janin epätoivo päästä huumeista irti johtaa eräänlaiseen kliimaksiin, jossa hän ymmärtää tilanteen vakavuuden tai jotain. Hän ymmärtää jotain mikä muuttaa käsityksen huumeista.

Tämä sai minut suuren ajatustyön pariin. Kuin taikaiskusta, käsitys, halu vaihtaa elämäntyyliä muuttuu radikaaliin suuntaan. Aiemmin dokumentissa Jani kertoi syyn huumeiden käytölle: eräänlainen valveunen tila, jossa pystyy näkemään unia - mistä tahansa ja jossa pystyy tekemään mitä haluaa. Voisiko siis olla, että syy käyttää huumeita johtuu ensin mielenkiinnosta. Tämä mielenkiinto kuitenkin muuttuu pian haluksi saada kontrollit omiin käsiin. Onko syy huumeiden käytölle siinä, että haluaa olla tilassa, jossa pystyy hallitsemaan kaikkea ja jonka jälkeen pystyy mahdollisesti toteuttamaan "ihanneminäänsä"? Vai lieneekö yksinkertaisesti tavoitteena pyrkiä vain euforian kaltaiseen tunteeseen? Anyway, dokkarissa Jani kertoo, että pitkäaikainen subutexin käyttö on johtanut siihen, ettei edes tunne olevansa aineissa, omalla tavallaan jotenkin surullista.

!/SPOILERS!

Katsoin eilen Will Smithin tähdittämän Hancockin joka osoittautui hyvin erilaiseksi supersankaritarinaksi. Mikäli ette tienneet, niin olen suuri supersankarifani, tällä jos millä luultavasti oli jotain tekemistä ostoksen kanssa.  Se mikä miellytti eniten Hancockissa oli sen inhimillisyys. Hancock ei suinkaan ole mikään nöyrä tai epäitsekkyyden perikuva, vaan aivan inhimillinen sankari! Hancock juo, on kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, nukkuu kadun ainoalla penkillä ja kurmoottaa kaikkia jotka aukovat päätään - lapsia ja aikuisia. Ehkä juuri tämä inhimillisyys oli se, mikä vetosi niin paljon. Aivan kuin elokuvassa Indiana Jones ja tuomion temppeli, jossa Indy joutuu jonkinlaisen voodootaian pauloihin ja tekee pahojaan sen takia. Sankari siis toimii toisin, kuin odotettaisiin.

Leffassa esitetään kysymys; Kuinka vanha olet? Johon saadaan hyvin epätavallinen vastaus; "En tiedä."
Onko iällä oikeastaan mitään väliä, sillä päivä jonka kerrotaan olevan syntymäpäivämme voi hyvinkin olla valetta. Erittäin mielenkiintoinen ajatus, jos minulta kysytään. Ei siinä, että itse epäilisin syntymäpäivääni, mutta onhan oikeastaan vaikeaa tietää mikä todella on totta. Etenkin, kun kysessä on oman menneisyyden käsittely. Ihminen aloittaa "tiedostavassa tilassa" olemisen kovin myöhään. Toisaalta, on ihan hyvä ja jopa suotavaa ettei ihminen muista kaikkea. Silti mietin toisinaan syytä ihmisen satunnaiseen muistamiseen.

Tämä taitaa kuitenkin olla tässä ja lopuksi kehotan kaikkia katsomaan Hancockin, se on kelpo pätkä. Loppuun satunnainen wikisitaatti mietittäväksi;

Stanisław Jerzy Lec - puolalainen kirjailija
- Aina löytää eskimoita, jotka ovat valmiita neuvomaan kongolaisille, miten parhaiten selvitään helteellä.

"Jännän" äärellä

Nykymaailmassa kuulee, kuinka Suomi on hyvinvointivaltio jossa asustaa pahoinvointikansa. Maailma tuntuu karulta paikalta jossa neuloja sataa jatkuvasti ja ne osuvat ikävästi silmiin. Mutta onko maailma oikeastaan paha paikka vai olemmeko liian vaativia? Onko meistä tullut arjen harmaita haamuja, jotka vaeltavat epätoivon suossa, jalat kahlittuina, silmät maahan sidottuina? Elämmekö kuplassa, jossa kuvittelemme olevamme erilaisia ja masennumme, koska emme löydä kanssaihmisiä joiden kanssa jakaa ilot, surut ja erimielisyydet?

Stam1na - suomalainen trash metal yhtye esittää kappaleessaan "Koe murha!" ajatuksen, eräänlaisen ideologian joka selventää ihmisen yksilöllisyyden tunnetta:

Oikeutukseen tarvitset tuhon tuomaan,

Kun liität nimeesi arvon, sen myös saat

Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta

Joka mies yhtä sotaa

Koe murha!

On helppo todeta itsensä erilaiseksi jos ei ole kokemusta

Voidaan siis sanoa, että ihminen pystyy tuntemaan itsensä yksinäiseksi, jos ei tunne tai oikeastaan "näe" tai pikemminkin tiedosta sitä, mitä ympärillä on. Onhan oma vaihtoehto jäädä erakoksi kotiin, kuin valinta mennä sinne missä kavereita on. On siis turha väittää, että on pakosta yksinäinen, jos on itse niin valinnut. Ei voi syyttää ympäristöä tai muita tahoja. Eri asia tietenkin, jos oikeasti on syrjitty aatteiden/uskonnon tai muun vastaavan takia.

Entä, jos tunnen oloni masentuneeksi, mutta minulla ei ole diagnoosia varsinaiseen sairauteen? Voinko väittää, että olen masentunut ja se aiheuttaa suoritusteni vaihtelevuuden? Se mitä ajan takaa tässä, on ajatus siitä, että jos täytän jonkin asian kriteerit, tai tunnen ainakin niin, voinko väittää omaavani sen? Esimerkiksi, voin tuntea jonkin henkilön veljekseni, vaikka hän ei olisikaan millään tavalla edes sukua minulle, mutta silti kutsun tätä ihmistä tällä nimityksellä.

Voin luokitella ihmisiä, sairauksia, jne. joksikin, jos tunnen niin, mutta totuus voi olla aina toisenlainen. Kuitenkin meidät opetetaan luottamaan ensimmäiseen ajatukseen, joka mieleemme juolahtaa. Kutsutaan sitä nyt vaikka "ensiajatukseksi", joka syntyy kaikissa tilanteissa. Tieteellinen vastine tälle sanalle voisi olla hypoteesi.

Ainakin kemian tunneilta tämä "hypoteesi" on jäänyt itselleni mieleen. Sekoitamme yhden aineen toiseen ja heitämme veikkauksen, mitä tapahtuu. Meidän tulee tehdä siis olettamus aiempien kokemustemme ja tietojemme perusteella siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Voi kuinka helpoksi sinä teet maailman, Tiede! Oikeassa elämässä ei tule olettaa mitään. Jos ihminen pukeutuu mustaan ja naama on täynnä lävistyksiä, voi ensiajatus olla "Tuo on hevari/onkohan tuolla mitään kunnollisia arvoja/etc." tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka todellisuudessa henkilö kuuntelisikin purkkapoppia ja olisi tunnollinen koulussa/töissä.

Oli miten oli, halusin tähän loppuun sanoa, että Neil Gaimanin sarjakuva The Sandman on aivan törkeän hyvä! Suosittelen lämpimästi kaikille länsimaisen sarjakuvataiteen ystäville! Tarina, hahmot ja taide on jotain niin loistavaa, että tunnen taas hetken eläväni. Viimeksi samanlainen tuntemus tuli Alan Mooren Watchmenin kanssa, sitäkin suosittelen lämpimästi. Seuraavalla kerralla jotain ihmeellistä ja omituista (mahdollisesti).

Watchmen

The Sandman

Yours truly

Frank

Sairaat päivät ja Kuningas Lear

Hei vain kaikille taas pitkästä aikaa. Ei ole oikein tullut kirjoiteltua, koska olin sairaana lähes 2 viikkoa. Se oli hirveää ja samalla hyvin kyllästyttävää, koska ei voinut oikein tehdä mitään. Päivät meni kuumeessa, niistäessä ja aivastellessa. Nyt kuitenkin olen taas kohtalaisen hyvässä kunnossa joten kertoilen teille hieman kuulumisiani.

Kun olin sairaana ja en päässyt kouluun (nyt meillä on siis hiihtoloma), tuli katseltua Quentin Tarantinon Kill Bill vol. 1 ja vol. 2. Sairaana tekee usein mieli katsoa Tarantinon elokuvia, en tiedä miksi, mutta niin se vain on. Sairaana tekee myös ihan törkeästi mieli appelsiinimehua, lieneekö syynä C-vitamiinin puute, mene ja tiedä.

Quentin Tarantino

Kun Kill Bill vol. 1 tuli DVD:lle, oli se pakko-ostos. Eräs ystäväni oli ostanut sen ennen minua ja tästä syystä tietenkin näin sen myös hänen luonaan. Se oli kaunista, kohtaukset olivat voimakkaita, musiikki iski ja taisteluiden koreografia oli hämmästyttävää - tarinasta puhumattakaan! Elokuva sai jatko-osan Kill Bill vol. 2 joka siis jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. 

Kun näin Kil Bill vol. 2.sen ensimmäisen kerran, tuntui se pettymykseltä. Se ei yltänyt ensimmäisen tasolle sitten millään. Viime viikolla verestin muistiani tämän osalta ja sehän oli aivan hämmästyttävä! En tiedä miksi, mutta se oli todella hyvä. Se, miksi se oli hyvä ja miksi kokemukseni oli muuttunut johtunee varmaankin siitä, että olin kasvanut sisälläni sellaiseksi olennoksi, että pystyin ymmärtämään, jos en täydellisesti niin ainakin tarpeeksi miksi tälle kostoretkelle lähdettiin ja miksi tämä matka piti tehdä. Jonkinlainen filosofinen ja abstrakti ymmärrys teki katsomisesta miellyttävää.

Akira Kurosawa

Katsoin eilen elokuvan Ran joka on japanin kenties tunnetuimman ohjaaja-käsikirjoittajan taideteos. En ole ennen nähnyt Akira Kurosawan elokuvia vaikkakin olen halunnut. Nyt kuitenkin sain mahdollisuuden, koska elokuva lymyili alelaarissa, eikä maksanutkaan kuin alle kympin. Wikipedia kertoo, että Ran tarkoittaa japanissa kaaosta ja se oikeastaan kiteyttääkin hyvin koko elokuvan. Kaaosta on nimittäin luvassa, kun Ichimonji-klaanin pää aikoo luovuttaa valtansa kolmelle pojalleen, aikomuksenaan ruveta eläkkeelle. Enempää en halua kertoa, koska se pitää itse kokea, että siitä pystyy kunnolla puhumaan. Vähän sama kuin kertoisi kavereilleen elokuvasta Inception, jos he eivät ole sitä nähneet. Leffa kesti noin 2 tuntia ja 30 minuuttia ja ainakin itselläni mielenkiinto pysyi koko ajan mukana. Suosittelen siis lämpimästi, jos on mielenkiintoa ja aikaa katsella Kurosawan versiota Shakespearen Kuningas Learista.