Break a leg Frank

Tervehdys kaikille tasapuolisesti.

On kesäkuun viimeinen viikko ja mikäpä sen parempaa kuin istua kirjastossa päivittelemässä blogia. En tiedä oletteko ihmetelleet poissaoloani ja blogimerkintöjen pysähtymistä, mutta kerron siitäkin hieman seuraavan tekstin ohessa.

Koulu loppui, kesä tuli ja loma on tässä. Tai lieneeköhan oikein edes käyttää sanaa loma, koska luultavasti seuraava opinahjo kutsuu... dramaattista musiikkia armeijan jälkeen. Heinäkuun 11. on suuntana Kajaanin prikaatti ja ns. "linjaa" en vielä tiedä, koska pyrin muuttamaan sitä Alokas Infon mukana tulleen lomakkeen avulla. Selkä on voinut huonosti viime viikot (omaanhan skolioosin) ja nukkuminen on ollut tuskallista joten pyrin vaihtamaan pioneerista johonkin toiseen. Sitä en tiedä vielä, notta kuinka kauan olen palveluksessa, koska aika määrätään kuulema sitten, kunhan pytinkiin ilmoittautuu sisälle. Kaverit on tähän mennessä olleet sen vuoden siellä, mutta katsotaan katsotaan, ei maalailla piruja seinille.

Sitten miksi blogimerkintöjä ei ole tullut muutamiin viikkoihin; kone meni rikki. Eräänä päivänä ajattelin putsata hieman tietokonetta ja poistella turhaa kamaa. Ihan kunnollinen puhdistus oli mielessä, koska onhan tuonne tullut vaikka mitä turhaa vuosien varrella. Osaan jopa tehdä tämän putsaamisen, mutta kuinkas sitten kävikään.. Veljeni, Herra N:n, avulla koitin jopa "command prompt:iin" heittää käskyjä, joilla korjata kuvassa näkyvän puuttuva tiedosto... eikä se auttanut. "Ensimmäinen tapaus, kun tuokaan ei auta." Hankalaa on, mutta eipä tuo mitään.

Äitee osti meitsille tabletin synttärilahjaksi, tuli tosiaan täytettyä 20 vuotta. Herranjestas, että olenkin vanha.
No kuitenkin, oon sitten sillä pystynyt käymään netissä, lukemassa uutisia ja tsekkailemassa naamakirjan kuumimmat tilapäivitykset (heh). Twitter on kuitenkin ottanut ja iskenyt minuun kuin ensirakkaus ja siellä tulee enemmän pyörittyä. Vaikka se (Twitter) onkin yksinkertaisempi, ainakin omasta mielestäni, Facebookiin verrattuna on se jotenkin.. miellyttävämpi. Facebook ei enää tarjoa oikein minkäänlaista nautintoa, mahtaakohan jäädä jossain vaiheessa kokonaan pois. Kenties kenties.

Hippitukkalähti ja tilalle aseteltiin 12 mm siili. Tuntuu erikoiselta, koska näin lyhyttä lettiä ei meitsillä olekaan ollut sitten yläkoulun seitsemännen luokan.. En ole kesäloman aikana käynyt festareilla tai muissakaan riennoissa, mutta kirjastossa on nyt tullut käytyä ahkerasti. Viihdyn täällä ja kiitos sen, pystyn kirjoittamaan tämän. Miten teidän kesänne on mennyt? Kertokaa ihmeessä, voin sitten vasemmanpuoleisen kuvan hökötyksellä tulla lueskelemaan. ;) Kesäni jokinlainen "kohokohta" The Real Men Marathon jäi kokonaan näkemättä. Tabletilla pelistriimejä näemmä pystyy seuraamaan, mutta sivusto jossa se pidettiin ei tukenut mobiililaitteita, tai ainakaan se striimi ei tukenut.

Vuoroni kuitenkin loppuu tässä koneella ja koska nappulaliiga katselee minua uhkaavasti, olen poistuva takavasemmalle lukemaan One Pieceä. Hyvää kesää ja muuta ihanaa. Koitan ostaa uuden koneen tai jotain, että pääsen taas päivittelemään, jopa armeija-ajoilta. Siihen asti, adios!

xoxoxo
Frank

Poditaan ja/tai pelaillaan

Kokeillaan kahta tapaa, kummasta sinä pidät?

Podi

Sarjakuvahemmo

Moikkelis moi kaikille!

Ajattelin kokeilla vähän ulkoasun päivittelyä ja tuoda kahvihuonetta kohti kesäisiä fiiliksiä ja pois pimeästä nurkkahuoneesta. Ulkona on ollut tosi lämmintä viime päivinä ja se on ihan jees. Toivoin sadetta ja siitä ollaan saatu "nauttia" tässä jo muutama päivä. Hienoa hienoa!

Koulut alkaa pian olemaan lopulla ja tässä ois sitten noin kuukausi luppoaikaa ennen armeijaa. Odotan mielenkiinnolla, vaikka paljon on huonoa tullutkin kuultua. Ajattelin leikkauttaa tämän piiskatukankin, kunhan lomalle päästään, myös parta kokee raakaa kohtelua siinä samassa. Jännittää, pelottaa ja ehkä jopa hieman turhauttaa.

Mutta heitetään negatiiviset fiilikset pois ja tsekataan mun sarjakuvat joita on hieman kerääntynyt tässä aikojen saatossa! Ja eikun matkalle kohti tunkkaisia kamareita, likaista mattoa ja vanhan paperin tuoksua!

Seuraavat videot sisältävät ei-elämäilyä, vanhoja kansikuvia ja henkilökohtaisia ajatuksia, koittakaa kuitenkin viihtyä!
Ps. videot kestävät yhteensä jotakuinkin 20 minuuttia, joten varautukaa sen mukaan!

Rorschach's Journal

Frankin päiväkirja, toukokuu 5. 2011.

Pelasin aamulla DeathSpankia, se oli hauskaa. Haluaisin itsekin olla sankari, en pysty, en niinkuin itse haluaisin sitä toteuttaa. Koulu alkoi kymmeneltä, lähdin ajoissa, kävelin. Kaksi tuntia ruotsia, se ei ollut tuskaa, muttei nautintoakaan. Kuin ottaisi yskänlääkettä; jokseenkin vastenmielinen maku, mutta helpottaa. Tunti vapaata, luin Watchmenia, pari koulutoveria kysyivät minulta leikkimisen merkityksestä. Vastasin sen olevan välttämätöntä sosiaalisten suhteiden luomiselle. "Kun lukiossa on mokutuksia ja muuta vastaavaa, saadaan yhteys muihin, kaikkiin ikäluokkiin. Annamme oman palan kakusta ja saamme vastineeksi kokonaisen piirakan". Kaksi tuntia terveystietoa, opettelimme sitomistapoja, se oli helppoa. Ensihoitajia olisi pitänyt olla luennoimassa meille, olivat keikalla, eivät päässeet tulemaan. Ehkä työstivät itse itsensä, ehkä panikoivat, ehkä eivät halunneet. Pilvet olivat harmaita, luulin että sataisi, mitään ei ole vielä tapahtunut. Näin peilikuvani, en tuntenut sitä minuksi, se ei tuntunut omalta.

RADIOACTIVE MAN!

En ole kirjoitellut pieneen hetkeen mitään ja geigermittari tuolla ylhäällä näyttää aika suoraa viivaa. Kertoillaanpa siis kuulumisia! Kesä on nähtävästi ottanut alkaakseen, tai en oikein tiedä, että voiko ihan kesäksi sanoa, koska ainakin täällä on paikoitellen vielä lunta, ei paljoa, mutta on kuitenkin.

Lämpöä on parhaimmillaan ollut muutamana päivänä ihan tuossa +20'C pintaan. Muuten on ollut noin +13-17'C keskellä päivää. Aamuisin sitten on ollut (ainakin täällä) semmonen +7-9'C. Tähän "äkilliseen" lämpöön on ollu hankala tottua, koska nyt tulee vain entistä nopeammin kuuma ja siitä en pidä ollenkaan. Muutto pakastinarkkuun taitaa olla paikallaan. Ei siinä, on kuitenkin ihan kivaa, että voi pitää kevyempiä vaatteita ja näin lämpiminä aikoina musta kuosini vaihtuu värikkäämpään.

Olen tässä joitakin elokuvia katsellut ja kerrotaan nyt niistäkin hieman! Anttilassa oli tarjous josta en voinut kieltäytyä; Paluu tulevaisuuteen -trilogia, kaikki kolme leffaa vain kymmenen euroa! Useastihan näitä on esitetty telkkarissa, eritoten Nelosella, mutta silti en ole yhtäkään niistä nähnyt. Ja jos olen, niin se on ollut muutama minuutti jostain keskivaiheilta tai lopusta ja elokuvaahan ei voi ruveta siinä tapauksessa enää katsomaan. Mutta näin kahden elokuvan nähneenä, voin sanoa, että hyviähän ne on! Viiskauttaviis ja suositukset päälle.

Myös poliitkan saralla on kaikenlaista tapahtunut, perussuomalaiset pääsivät eduskuntaan konservatiivisine aatteineen ja saas nähdä, että kokeeko Suomi sisäpoliittisesti minkälaisen jytkyn seuraavan neljän vuoden aikana.

Tässä on enää alle pari kuukautta ja 20 vuotta tulee mittariin. Siihen vielä kuukausi päälle ja armeijaan käy tieni mun. Niin joo, pääsiäinen oli tossa viikonloppuna! Eipä käynyt ovella kuin kerran trulleja (kuten täällä sanotaan) eikä niillekään ollut mitään mitä antaa. Äiskän veli oli aikoinaan antanut trulleille sipuleita yms vihanneksia, "koomikkomaisuus" taitaa olla suvussa. Kohta on vappu ja kenties pitää simaa hieman ostaa!

Miten teidän pääsiäinen meni? Onko vapuksi kovasti suunnitelmia? Itseäni kiinnostaisi tehdä munkkeja, mutta saapi nyt nähdä. ;--)

Erään kallion mies ja manifesti elokuville

Elämäni on omasta mielestäni hyvin harmaata ja tylsähköä. Käyn koulussa arkena, istun koneella aamut illat ja perjantaisin on japania (vielä toistaiseksi). Iltaisin saatan käydä kävelyillä ja räpsiä kuvia siinä ohessa. Viikonloppuna löhöilen ja katselen leffoja. Olen mies, yksin omassa elämässään, mutten suinkaan yksinäinen.

Tänään on 10. huhtikuuta 2011 ja tänään tein jotain mikä poikkesi harmaasta elämästäni. Ei lukijat, en varastanut pankkia, kokeillut enkelipölyä tai tehnyt mitään radikaalia joka voisi mahdollisesti järisyttää yhteiskuntaa. Kävin naapurikunnan elokuvateatterissa pitkästä aikaa. Seuraa ei minulla ollut, mutta olisinko sitä tarvinutkaan, tarkoitan, olisiko se ollut kannattavaa juuri nyt, juuri tänään.

Olen odotellut elokuvaa 127 tuntia siitä asti, kun sen trailerit ja arvostelut ovat osuneet ensimmäisen kerran verkkokalvoilleni. Useita ylistyksiä niittänyt leffa on todellakin maineensa ansainnut, eikä ole turhaan IMDb.ssäkään sen arvosanaksi annettu 8.0, ihmiset (58 599/10.04.2011) eivät voi olla väärässä.

Olen ihminen joka ei yleensä ota eväitä mukaan elokuviin. Syy tälle on puhtaasti se, etten halua häiritä.. tai oikeastaan huonontaa muiden samassa tilassa olevien elokuvakokemusta. Myönnytykseni annan kuitenkin sillä, jos elokuva on pitkä niin ei ole mikään mahdottomuus ettenkö ottaisi jotain pientä purtavaa mukaan, muussa tapauksessa noudatan Tarantinomaista tyyliä ja olen ilman.

Teatteri oli ulkopuolisesti viihtyisä, aulassa oli sapluunalla tehtyjä sinisiä elokuvaprojektoreita, mutta muuten seinät olivat neutraalit. Itse salissa värimaailma oli puolestaan jotain cyanin ja mintunvihreän sekoitusta. Se ei häirinnyt ihmeemmin ainakaan minua. Salin ikkunat oli peitetty jonkinlaisella paksulla kankaalla joka ei päästänyt valoa sisään. Tuuletus toimi hyvin, mutta sali oli viileähkö, siitä huomautan hieman. Ehkä olisi pitänyt  laittaa vain enemmän vaatetta päälle.

Ihmisiä oli minut mukaanlukien 9-12, paikkoja olisi ollut vielä runsain määrin vapaana. Tämä teatterin tyhjyys sai minut surulliseksi, onko ihmiskunta tosiaan tuomittu lataamaan elokuvia torrentteina ja pysymään kotisohvilla? Olkaa hyvät, nöyrin pyyntöni on, että menette elokuvateatteriin katsomaan leffaa, sen sijaan, että lataisitte sen. Liput eivät ole kauhean kalliita edes opiskelijoille ja joissakin paikoissa on jopa iltoja jolloin juuri opiskelijat saavat alennusta. Antakaa itsellenne syy käydä elokuvissa; viekää tyttö-/poikaystävänne, puolisonne, ystävänne ja vaikka vauvat vaaritkin elokuviin! Takaan teille, että kokemus on täysin erilainen verrattuna siihen mitä koette kotonanne! Taide on polttoainetta jota jokainen ihminen tarvitsee saadakseen onnellisen elämän, oli se sitten hyvän kirjan, musiikin, maalauksen, veistoksen tai elokuvan muodossa. Tukekaa elokuvateollisuutta ja muitakin taiteen muotoja, Viva la Résistance!

*MAHDOLLISIA SPOILEREITA*


127 tuntia oli hieno elokuva! Alku oli nopeatempoista, mutta mukana pysyminen ei ollut lainkaan hankalaa. Ralston tuntuu mieheltä, joka elää unelmaansa; jokainen retki kanjoneihin on uusi seikkailu. Mutta lieneeköhän olevan viimeinen, sillä arvostelut ja juonen jotka luin, suorastaan huusivat minulle; "tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa käsi leikataan irti". Kutakuinkin leffan loppupuoliskolla Aron katkaisee kätensä luut ja alkaa sahata tätä "kiinalaisella" leathermanilla. Leikkaaminen on hidasta, mutta se tuottaa tulosta, kun iho on saatu pois pelistä on aika leikata hermo. Voi jumaliste sitä ääniefektiä, kun hermoa koitetaan katkaista! Korvia riipivä kirkuna suorastaan hyökkää sielun syvimpiinkin koloihin. Oli vaikea katsella Aronin tuskaista kamppailua ja pahoinvoivaksikin siinä tuli. Nyt ymmärrän mitä ystäväni tarkoitti sanoessaan "Ota mukaan puklupussi, jos oot justiin syöny". Tunsin saman tuskan mitä Aron tunsi ja se, hyvät lukijat, se oli jotain aivan hämmästyttävää!

*MAHDOLLISET SPOILERIT LOPPUVAT TÄHÄN* 


127 tuntia on elokuva miehestä, jonka arkkivihollinen on kivenjärkäle joka on odotellut yhtä miestä jo ajanlaskun alusta alkaen. Tarina miehestä jonka halu elää on suurempi kuin mikään muu, koskettaa varmasti jokaista. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja heikkohermoiset, varokaa. Kun minusta tulee iso, haluan olla oman elämäni Aron Ralston!

Tähän loppuun suomeksi tekstitetty traileri, enjoy!

Jumalan kuolema

Seuraava merkintä sisältää rumia sanoja, elämän tarkoituksen parjaamista ja Jumalan olemassaolon kyseenalaistamista.

Koin eilen ahaa-elämyksen, kun pohdin elämän tarkoitusta. Kaikki tämä ajattelu sai alkunsa, kun katsoin pitkästä aikaa Matrix-trilogian viimeisen osan - Matrix Revolutionsin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että seikkailin Wikipediassa ja eksyin Matrix Revolutionsin sivulle jossa sanottiin näin;

 "Matrix Revolutions on 5. marraskuuta 2003 ensi-iltansa saanut Matrix-trilogian kolmas ja viimeinen elokuva. Elokuva on yhdistelmä filosofiaa ja toimintaa kuten sen edeltäjätkin. Viimeisessä osassa etsitään vastauksia, jotka nousivat esille edellisessä elokuvassa Matrix Reloaded."

Yhdistelmä filosofiaa ja toimintaa, kuinka houkuttelevaa! En ole vähään aikaan katsonut Matrixia, joten ajattelin, että nyt olisi hyvä aika verestää muistia. Jossain merkinnässä olenkin tainnut jo mainita, että meitsillä on jonkin verran filosofista kirjallisuutta ja useissa niistä käsitellään tunnetuimpia filosofeja, mutta myös paljon filosofialle tärkeitä aiheita, kuten "äärettömyys", tieto, totuus, rakkaus, Jumala ja niin edelleen. David Papineaun kirjassa "Filosofia", on skeptismin alla kuva elokuvasta Matrix kuvatekstillä; "Matrix-elokuva  kertoo tulevaisuudesta, jossa koneet ovat vallanneet Maan. Ne pitävät ihmisiä hengityskoneissa samalla, kun supertietokone syöttää heille illusorisia kokemuksia. Kun elokuvan näkevät virtuaalitodellisuuteen sijoittuvan "toiminnan", heidän pitää muistaa, että heille näytetään vain vankina pidettyjen ihmisten kokemia harhoja." Matrixista taidetiin puhua myös Editan Odysseia -kirjasarjassa.

Kun ihminen haluaa tietää jotain, hän kysyy. Vastauksen saaminen puolestaan vaatii kysyttävältä tietoa kyseenomaisesta aiheesta. Kun kysymykseen on saatu vastaus niin ympyrä sulkeutuu ja kysymys tavallaan kuolee pois, siitä ei jää enää mitään mielekästä jäljelle, pelkästään vastaus - malli siitä, miten ongelma (kysymys) ratkaistaan. Kun ihmiseltä kysytään äärettömyyden määritelmää, elämän tarkoitusta tai kuolemanjälkeisestä elämästä, ei vastaus tunnu koskaan olevan monotoninen. Yksikään ihminen ei ole täysin samaa mieltä toisten kanssa. Yksi uskoo, että elämän tarkoitus löytyy Jumalasta, toinen puolestaan ajattelee ettei elämällä ole tarkoitusta, kolmas henkilö sanoo, että elämästä on tehtävä tarkoitus. Ja nyt siihen mitä eilen koin. Elämän tarkoitus on kysymys, jota koitetaan löyhästi perustella Jumalalla, karmalla ja kohtalolla. Ihminen koittaa perustella elämän tarkoituksen sekoittamalla jonkin yliluonnollisen voiman kuvioihin. Miksi ihminen sitten tekee niin? Luulen, että tarkoituksena on löytää jonkinlainen henkinen turva jonka varaan rakentaa omaa arvomaailmaa. Henkilökohtaisesti koen, että "Jumala" on vain olento jolle ihminen on antanut äärettömän määrän erilaisia attribuutteja tehden siitä yli-inhimillisen. Elämä on monimutkainen ja hämmästyttävä ilmiö jolla ei ole tarkoitusta tai päämäärää. Elävillä olennoilla, kuten ihmisillä kuitenkin voi olla tuntemus tarkoituksesta ja päämäärästä, toteuttakoot he siis sitä kuten parhaaksi tuntevat. Ja jos elämällä sitten onkin jokin tarkoitus, joka selviää kuoltuamme (eli kuoleman jälkeen onkin elämää), niin mitä tapahtuu? Synnytäänkö me tänne uudestaan, jotta voimme saattaa tehtävän päätökseen? Ha! Elämän tarkoitus on yhtä omituinen ja kyseenalainen, kuin se, että kysymme vanhemmiltamme syytä syntymäämme.

"No, se ei ole mitään kovin erikoista. Hmm, yritä olla kiva ihmisille, varo syömästä rasvaa, lue hyvä kirja silloin tällöin, kävele hieman, ja yritä elää rauhassa ja sopusoinnussa yhdessä kaikkien uskontojen ja kansojen edustajien kanssa" - Monthy Python ja Elämän tarkoitus

Toothpaste For Dinner

Summer is nigh

Viime sunnuntaina kelloja käännettiin tunnilla eteenpäin. Aikaa sopeutua seuraavaan koulupäivään; 1 päivä.
Rajua, roisia ja rankkaa. Enkä ole vieläkään tottunut tähän uuteen rytmiin. Aika lentää ja sitä ei tunnu riittävän oikein mihinkään. Toisaalta on ihan jees, että aika kuluu nopeammin mutta sitten taas ei. Allekirjoitan addressin joka ajaa päivään lisää tunteja.

Aamuisin on kamalaa ja illalla on kamalaa. Aamulla väsyttää, illalla ei. Venäjällä puolestaan päätettiin, ettei talviaikaan enää siirrytä, koska tällainen systeemi tuottaa stressiä ja häiritsee ihmisen biorytmiä. "Ihmiset nukkuvat pommiin tai heräävät liian aikaisin".

Joskus psykan tunnilla todettiinkin, että on helpompi pidentää nukkumaanmenoa, kuin aikaistaa sitä. Kello on tässä vaiheessa 0.11 ja täällä meikä kirjoittaa blogia.

Ajattelin tehdä tämmöisen Pekka Perusjätkä merkinnän ja kertoa kuulumisiani ilman mitään sen suurempia filosofisia tai analyyttisia taka-ajatuksia.

Nusessa mua kutsuttiin nimellä "Anime-Jori", mikä on sinänsä hassua, koska en liiemmin katso animea, vaikka kuuntelenkin J-rockia/-metallia/-poppia ja luen tuhottomasti mangaa. Mangaa muuten mulla taitaakin olla kans lähemmäs 200 kipaletta. Loppua ei näy, opiskelijabudjetti kärsii, mutta sarjikset vain on koukuttavia!

Lopetin jokunen aika sitten Anime-lehden tilaamisen, koska se ei tunnu enää oikein nappaavan. Mutta koska olen maksanut tämän kauden lehdet, niin niitä tulee vieläkin. Selailin hieman uusinta Animea ja The Melancholy of Haruhi Suzumiyan artikkeli oli nostettu päälimmäiseksi. Kuten aiemmin sanoin, niin en ole juurikaan mikään animen ystävä, ehkäpä sen takia, että ns. "fillerijaksoja" on liikaa, ja tarina pyörii usean jakson ajan paikallaan, toisinaan käsitellen aivan turhia - lähes raivostuttavia asioita.

The Melancholy of Haruhi Suzumiyaa on kuitenkin kehuttu, ja koska se ei ole kauhean pitkä sarja niin ajattelin ottaa ja tutustua. Tarina ei alkuunsa vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Päähenkilö Kyon aloittaa lukionsa ja tutustumistunnilla nuori naisenalku Haruhi Suzumiya kertoo etsivänsä aikamatkaajia, espereitä ja alieneita. Luokka hiljenee ja tarina jatkuu. Joidenkin päivien jälkeen Kyon alkaa puhua Haruhille ja ennen pitkää sulkeutunut Haruhi ystävystyy Kyonin kanssa. En oikeastaan tiedä "miksi" jatkoin tämän katsomista, se vain oli koukuttavaa.

Koska koulussa ei ole Haruhia miellyttäviä vapaa-ajan klubeja, kehottaa Kyon perustamaan uuden klubin - ja niin saa alkunsa SOS Brigade (Spreading Excitement all Over the World with the Haruhi Suzumiya Brigade), klubi, jonka tarkoituksena on etsiä aikamatkaajia, alieneita, espereitä ja kaikkea muuta yliluonnollista. Alkuunsa klubissa yritetäänkin juuri tehdä tätä tutkimustyötä, mutta pian kerho osallistuu pesäpallokisoihin, koulun elokuvakilpailuun (jonka jakso onkin hauskasti tehty VGA-kuvasuhdetta [4:3] toteuttaen), ynnä muuhun letkeään toimintaan. Välissä tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, mutta niistä en sen koommin halua tässä sanoa, vaikka tuskin mitään spoilaisinkaan.

Se mikä tekee tästä animesta "omituisen" on se, että tätä on esitetty kahdessa eri versiossa - kronologisessa ja ns. "Kyon versiossa". Kyon pomppii miten sattuu ja ottaa jaksoja sieltä täältä. Katsoin ensin ensimmäisen tuotantokauden, mutta vasta sarjan viimeisen jakson aikoihin huomasin, että toisella kaudella on jaksoja jotka tukevat ensimmäistä kautta. Periaatteessa täytyy siis katsoa ensimmäistä kautta, hieman toista kautta ja taas ensimmäistä, koska viimeinen jakso kuitenkin on molemmissa sama - ensimmäisen kauden viimeinen jakso (ep. 14).

Voi olla, että katson viikonloppuna The Disappearance of Haruhi Suzumiyan.

Pitkästä aikaa lukijakysymysten pariin;
Mitä lehtiä sinä tilaat ja/tai luet?

Muistuttaisin, että henkilöt, jotka eivät ole rekisteröityneet bloggeriin voivat kommentoida kans. :)

Se WTF -fiilis ja koto

On 21. päivä maaliskuuta ja istun tietokoneellani. Kello on 17.20, kokeeseen pitäisi lukea, mutta jostain syystä  olen eksynyt jälleen kerran tutkimaan internetin ihmeellisiä syvyyksiä. Avaan Google Chromen, kirjoitan "blogger" ja painan enteriä. Vain yhdeltä henkilöltä on tullut uusi blogimerkintä sitten viime käynnin, avaan sen uuteen välilehteen. Teksti ei ole pitkä, joten pystyn samalla näkemään satunnaisten lukijoiden avatarit. Hetken katseltuani huomaan tutun naaman ja siinä samassa se tapahtuu; hieman hämilläni jään tuijottamaan tuota pikkuruista kuvaa.

Pienen hetken jälkeen kerään rohkeuteni ja painan kuvaa. "Kappas, hänkin on bloggaaja, mutta mistä hän on löytänyt tiensä lukemaan tätä blogia?" Kun olen hetken tutustunut ystäväni blogiin, huomaan, että hänellä on useita lukijoita. Mielenkiintoni ei anna minun jättää tätä tiedon hekumallisuutta siihen, vaan janoaa lisää. Muutamien klikkauksien jälkeen tulen siihen tulokseen, että blogin pitäminen on näemmä kovin suosittua nykyään. Löydän vanhoja tuttuja ja jopa luokkatovereita jotka pitävät blogia. Samalla hetkellä maailma tuntuu taas kovin pieneltä paikalta.

On jokseenkin omituista, ei niinkään häiritsevää, mutta omituista, kun löytää jotain tällaista. Vähän sama, kuin viime vuonna huomasin, että eräs tuttu kotikunnaltani oli erään Nurmeslaisen kaverini kaveri. Huomautettakoon, että kotikuntani ja Nurmeksen välillä on noin 320 kilometriä. Jos nyt sanotaan oikein Frankmaisesti, niin on hassua, että ihminen ylipäätänsä kokee tuntemuksen maailman pienuudesta, vaikka ihminen itse on mitäänsanomattoman kokoinen Tellukseen verrattuna. Tästä muistuukin mieleen eräs kerta Helsingissä, kun eksyttiin kavereiden kanssa samaan Anttilaan - kahdesti.

Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa oikein mitään tällä viikolla, mutta nytpä tuli tämäkin tehtyä. Kyllä, pohdin toisinaan muutaman päivän aihetta, ennen kuin rupean kirjoittelemaan, mutta useimmiten tekstit tulee jonkin "tapahtuman" yhteydessä. Blogin pitäminen on ollut hyvin mielenkiintoinen prosessi. Ihan tässä muutamina päivinä on tullut huomattua, kuinka "lähes tyhjästä" saa kirjoitettua vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa. On myös outoa, kuinka yhtäkkiä tulee uusia lukijoita (tuonne oikealle ylös) tai, jos koulussa joku sanoo yhtäkkiä keskustelussa "Hei, mä luen sun blogia". Se on omituista, mutta ihan kivaa.

Tähän loppuu laitan muutamia kuvia täältä, kodista.

Yo, Clint Eastwood!

Viime viikolla meikäläisellä oli muutamat YO-kirjoitukset (äidinkieli + filosofia) ja nyt seuraavalla viikolla kirjoitan vielä lyhyen matematiikan ja terveystiedon. Äidinkieli ja filosofia tuntuivat menevän hyvin, eritoten filosofian kokeessa oli monia mainioita kysymyksiä joita oli mukava pohtia. Tuloksia en ole kysellyt kummastakaan aineesta, en edes tekstitaidosta. Se on semmoinen.. eräänlainen periaate, vaikka olisihan tulevaisuutta huomattavasti helpompi suunnitella, jos olisi jo arviot tiedossa. Kun olin ensimmäistä kertaa kirjoituksissa, oli salissa istuminen hieman ahdistavaa. 6 tuntia aikaa istua paikallaan ja tehdä tehtäviä, syödä eväitä ja käydä opettajan johdolla vessassa - sellaista se on.

Perjantaina, matematiikan tunnilla opettajaltamme kysyttiin, että millaista on valvoa YO-kokeita ja vastaus oli; "Pidän todella paljon opettajan työstä, enkä kadu päivääkään tätä valintaa, mutta tässä ammatissa on kaksi asiaa joista en pidä niin paljoa; ensimmäinen päivänavausten pitäminen ja toinen on YO-kokeiden valvominen. Päivänavausten pitäminen siksi, että noin kolmestasadasta ihmisestä, luultavasti yksi kuuntelee ja YO-kokeiden valvominen siksi, koska on istuttava paikallaan ajatustensa kanssa - samalla, kun täytyy pitää oppilaita silmällä."

Oli mukava huomata, kuinka opettajakin on vain ihminen. Tällaisten "tarinoiden" kuuleminen on hauskaa, koska silloin tunnen, että opettajaa on helpompi lähestyä. Ehkä juurikin näistä syistä lukiossa opettajat kertovat itsestään enemmän kuin peruskoulussa, varmaankin jonkinlainen psykologinen keino vaikuttaa oppilaisiin. Mene ja tiedä.

Katsoin hetki sitten italialaisen lännenelokuvan - Hyvät, pahat ja rumat. Vaikka leffa onkin saanut ensi-iltansa vuonna 1966, oli sen katsominen hyvin jännittävää. Viimeksi olen tainnut nähdä ko. filmin joskus 12-14 vuotiaana. Koko elokuvaa en muistanut, mutta jostain syystä leffan viimeinen skenaario on jäänyt palavasti mieleen. 45 vuotta on kulunut ensi-illasta ja Hyvät, pahat ja rumat sinnittelee silti 4. sijalla IMDB:n 250 parhaan elokuvan listalla.

Lyhyesti niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet; Päähenkilöinä on 3 lännenmiestä: "Blondi" (hyvä), Tuco Benedicto Pacifico Juan Maria Ramirez, lyhyesti vain "Tuco" (ruma) sekä palkkamurhaaja ja Unionin kersanttina toimiva "Enkelisilmä" (paha). Leffan alussa Blondi nappaa etsintäkuulutetun Tucon ja vie tämän sheriffin luokse saadakseen noin 2000 dollarin palkkion. Tuco julistetaan hirtettäväksi useiden syytteiden nojalla, mutta Blondi ampuu hirttoköyden juuri, kun Tucon jalkojen alta pettää maa. Elokuvan edetessä Tuco saa kuulla eräältä kuolevalta sotilaalta aarteesta, joka sijaitsee Sad Hillin hautuumaalla. Sotilas pyytää Tucolta vettä ja Tucon poistuttua paikalta, saa Blondi kuulla haudan nimen jossa aarre sijaitsee. Palkkamurhaaja Enkelisilmä saa eräällä tappokeikallaan kuulla arvokkaasta "rahakirstusta" ja aloittaa tutkimustyön aikomuksenaan saada nämä rahat. 

Joskus lukion ensimmäisenä vuonna, kertoi äidinkielen lehtori, että se, mikä tekee tästä elokuvasta erityislaatuisen johtuu siitä, että siinä käytettiin ensimmäistä kertaa koko elokuvateollisuuden aikana lähikuvaa silmistä, joka tuo eräänlaista mahtipontista dramatiikkaa. Juuri tämä lähikuva silmistä, on jäänyt hyvin itselleni mieleen ja tehokeinona se onkin loistava!


Ostin eilen tummanvihreän ruutupaidan. On tietysti hassua mainita jostain tällaisesta, mutta kun katsoin sitä, tuntui kuin olisin etsinyt jotain sellaista jo pidemmän aikaa. En ole mikään vihreän värin ystävä oikein, mutta jostain syystä tämä paita oli pakko ostaa. Skolioosin takia useimmat ruutupaidat tuntuvat painavan jotenkin omituisesti niskaa, mutta kun kokeilin tätä, ei se painanut lainkaan. Loistavaa!


Tähän loppuun Sami Hedbergin kokemuksia abiristeilystä. Niin ja hyvää tasa-arvon päivää kaikille, katsokaahan myös Petri Himmeän ajatukset tästä! Voihan pojat, alle kolme kuukautta ja se on 20 vuotta mittarissa. Tuntuu omituiselta ajatella moista, anyway, ensikertaan!

Kysymisen ja vastauksen ongelma

Huomenta vain kaikille taas pitkästä aikaa. Huomenna alkaa YO-kokeiden toinen osa, eli kirjallinen osuus. Olen kirjoittamassa nyt äidinkielen, filosofian, matematiikan ja terveystiedon. En aio arvioida menestystäni, koska yo-kokeet ovat kuin ostaisi sian säkissä - ei voi tietää, mitä sieltä paljastuu.

Joka tapauksessa, olen jo muutaman viikon pohtinut kysymisen tai oikeastaa kysymyksen ongelmaa. Jos kysyn "Mitä vesi on?", voin saada monenlaisia vastauksia. Hyvän vastauksen antaa tässä tapauksessa tiede: "Vesi on hapen ja vedyn kemiallinen yhdiste." Ainahan voi tarkentaa lisää, kuten vaikka millainen vesimolekyyli on ja havainnollistaa sitä kuvan avulla, mutta pelkistetty vastaus riittänee tällä kertaa.

Lady Justice (l. Justitia)

Noniin, nyt kun lämmittelykierros on saatu tehtyä niin siirrytään hankalempiin kysymyksiin; "Mitä on oikeus?" Oikeus - ehkä lakitiede tai jokin muu vastaava osaisi kertoa paremmin, mutta koska en ole lukenut tästä aihepiiristä sen tarkemmin, tyydyn esittämään oman vastaukseni. Aloitetaan huomioimalla, että lause rakentuu kysymyksestä MITÄ, verbistä olla ja substantiivista oikeus.

Jos sain edellisen kuulostamaan vaikealta, niin pysytään vain kysymyksessä, ilman suurempia analyyseja. Tällä viikolla, kyselin tätä samaista kysymystä usealta ihmiseltä ja vastaukset olivat erittäin mielenkiintoisia. Ikähaarukka oli 18-50 ja tässä muutamia vastauksia; "Oikeus on sitä, että kohdellaan kaikkia reilusti.", "Oikeus on sitä, että jos vedät jotakuta nekkuun niin se saa ansionsa mukaan." Ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen käsitys oikeudesta.

Kysyessäni tätä kysymystä, tunsin saavani vastauksia kysymykseen "Millainen on oikeudenmukaisuus". Vaikka tiedänkin, että oikeudenmukaisuus kuuluu kiinteästi oikeuteen, niin olin tyytymätön. Sain aivan toisen vastauksen siitä, mitä olin halunnut. Ja eihän kysymys sinänsä ollut edes niin vaikea! Saan tämän luultavasti kuulostamaan kovan luokan pilkun viilaamiselta, mutta vastaus oli silti mielestäni väärin.

Kysyin myös itseltäni "mitä on oikeus?" ja pohdinnan jälkeen en tiennyt vastausta. Koko käsite tuntuu kovin abstraktilta. Kaikilla kuitenkin tuntuu olevan käsitys siitä, mitä oikeus on, mutta eivät silti osaa vastata tähän kysymykseen. Ehkä oikeus on subjektiivinen tuntemus, en tiedä.

On ärsyttävää, kun kysymys jää avoimeksi, koska ainakin itselleni tulee tuntemus, etten tiedä sittenkään oikein mitään. Sokratesta pidettiin aikanaan maailman viisaimpana miehenä ja hän kommentoi titteliään yksinkertaisesti "Tiedän, etten tiedä mitään." Saattaa kuulostaa hassulta, mutta sattuikohan Sokrateskin aikoinaan kokemaan tämänkaltaisen ongelman?

Tällaiseen.. hajanaiseen tunnelmaan jätän teidät tällä kertaa ja.. teekutsut ovat taas jonkin ajan päästä.

Synttärit, Subut ja Spoilerit

Tällä viikolla tuli paljon puhuttu suomalainen dokumentti Reindeerspotting joka kertoo erään Janin tarinan.
Jani on tavallinen suomalainen nuori mies, jonka elämäntyyli on kuitenkin jokseenkin erilainen "normaaliin" verrattuna. Jani käyttää huumeita ja tekee tuon tuosta pimeitä keikkoja joissa palkintona on joko materiaa tai riihikuivaa rahaa.

Persoonana Jani vaikuttaa hyvin helposti lähestyttävältä ja sympaattiselta henkilöltä. Ja jos totta puhutaan niin hänessä on hieman samanlaisia piirteitä kuin eräässä kaverissani. Puhetyyli on letkeää ja kehonkieli avointa.

!SPOILERS!

Jani

Dokumentin keskivaiheilla kuvaaja (jonka nimeä en muista) kertoo, kuinka Jani on saanut haltuunsa suuren määrän rahaa, josta ei voida kuitenkaan enempää kertoa. Hieman tämän jälkeen ruutu menee pimeäksi ja valkoinen teksti kertoo, että Jani on ryöstänyt läheisen kaupan kassakaapin ja saanut n. 5000€ (?) ryöstösaaliiksi. Tämän johdosta miehet päättävät lähteä Pariisiin! Miksi juuri Pariisiin? - Koska dokumentin päähenkilöt ovat kyllästyneitä Rovaniemeen ja kokevat, että jos siellä oleskelee koko elämänsä käymättä missään, koittaa hulluus.

Pariisissa tai matkalla Espanjaan, Jani kertoo kuinka hänen mielestään subutexit tulisi kieltää lailla, lukuunottamatta henkilöitä jotka oikeasti tarvitsevat niitä parantuakseen. Tämä kohtaus jäi hyvin mieleeni. Janin epätoivo päästä huumeista irti johtaa eräänlaiseen kliimaksiin, jossa hän ymmärtää tilanteen vakavuuden tai jotain. Hän ymmärtää jotain mikä muuttaa käsityksen huumeista.

Tämä sai minut suuren ajatustyön pariin. Kuin taikaiskusta, käsitys, halu vaihtaa elämäntyyliä muuttuu radikaaliin suuntaan. Aiemmin dokumentissa Jani kertoi syyn huumeiden käytölle: eräänlainen valveunen tila, jossa pystyy näkemään unia - mistä tahansa ja jossa pystyy tekemään mitä haluaa. Voisiko siis olla, että syy käyttää huumeita johtuu ensin mielenkiinnosta. Tämä mielenkiinto kuitenkin muuttuu pian haluksi saada kontrollit omiin käsiin. Onko syy huumeiden käytölle siinä, että haluaa olla tilassa, jossa pystyy hallitsemaan kaikkea ja jonka jälkeen pystyy mahdollisesti toteuttamaan "ihanneminäänsä"? Vai lieneekö yksinkertaisesti tavoitteena pyrkiä vain euforian kaltaiseen tunteeseen? Anyway, dokkarissa Jani kertoo, että pitkäaikainen subutexin käyttö on johtanut siihen, ettei edes tunne olevansa aineissa, omalla tavallaan jotenkin surullista.

!/SPOILERS!

Katsoin eilen Will Smithin tähdittämän Hancockin joka osoittautui hyvin erilaiseksi supersankaritarinaksi. Mikäli ette tienneet, niin olen suuri supersankarifani, tällä jos millä luultavasti oli jotain tekemistä ostoksen kanssa.  Se mikä miellytti eniten Hancockissa oli sen inhimillisyys. Hancock ei suinkaan ole mikään nöyrä tai epäitsekkyyden perikuva, vaan aivan inhimillinen sankari! Hancock juo, on kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, nukkuu kadun ainoalla penkillä ja kurmoottaa kaikkia jotka aukovat päätään - lapsia ja aikuisia. Ehkä juuri tämä inhimillisyys oli se, mikä vetosi niin paljon. Aivan kuin elokuvassa Indiana Jones ja tuomion temppeli, jossa Indy joutuu jonkinlaisen voodootaian pauloihin ja tekee pahojaan sen takia. Sankari siis toimii toisin, kuin odotettaisiin.

Leffassa esitetään kysymys; Kuinka vanha olet? Johon saadaan hyvin epätavallinen vastaus; "En tiedä."
Onko iällä oikeastaan mitään väliä, sillä päivä jonka kerrotaan olevan syntymäpäivämme voi hyvinkin olla valetta. Erittäin mielenkiintoinen ajatus, jos minulta kysytään. Ei siinä, että itse epäilisin syntymäpäivääni, mutta onhan oikeastaan vaikeaa tietää mikä todella on totta. Etenkin, kun kysessä on oman menneisyyden käsittely. Ihminen aloittaa "tiedostavassa tilassa" olemisen kovin myöhään. Toisaalta, on ihan hyvä ja jopa suotavaa ettei ihminen muista kaikkea. Silti mietin toisinaan syytä ihmisen satunnaiseen muistamiseen.

Tämä taitaa kuitenkin olla tässä ja lopuksi kehotan kaikkia katsomaan Hancockin, se on kelpo pätkä. Loppuun satunnainen wikisitaatti mietittäväksi;

Stanisław Jerzy Lec - puolalainen kirjailija
- Aina löytää eskimoita, jotka ovat valmiita neuvomaan kongolaisille, miten parhaiten selvitään helteellä.

"Jännän" äärellä

Nykymaailmassa kuulee, kuinka Suomi on hyvinvointivaltio jossa asustaa pahoinvointikansa. Maailma tuntuu karulta paikalta jossa neuloja sataa jatkuvasti ja ne osuvat ikävästi silmiin. Mutta onko maailma oikeastaan paha paikka vai olemmeko liian vaativia? Onko meistä tullut arjen harmaita haamuja, jotka vaeltavat epätoivon suossa, jalat kahlittuina, silmät maahan sidottuina? Elämmekö kuplassa, jossa kuvittelemme olevamme erilaisia ja masennumme, koska emme löydä kanssaihmisiä joiden kanssa jakaa ilot, surut ja erimielisyydet?

Stam1na - suomalainen trash metal yhtye esittää kappaleessaan "Koe murha!" ajatuksen, eräänlaisen ideologian joka selventää ihmisen yksilöllisyyden tunnetta:

Oikeutukseen tarvitset tuhon tuomaan,

Kun liität nimeesi arvon, sen myös saat

Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta

Joka mies yhtä sotaa

Koe murha!

On helppo todeta itsensä erilaiseksi jos ei ole kokemusta

Voidaan siis sanoa, että ihminen pystyy tuntemaan itsensä yksinäiseksi, jos ei tunne tai oikeastaan "näe" tai pikemminkin tiedosta sitä, mitä ympärillä on. Onhan oma vaihtoehto jäädä erakoksi kotiin, kuin valinta mennä sinne missä kavereita on. On siis turha väittää, että on pakosta yksinäinen, jos on itse niin valinnut. Ei voi syyttää ympäristöä tai muita tahoja. Eri asia tietenkin, jos oikeasti on syrjitty aatteiden/uskonnon tai muun vastaavan takia.

Entä, jos tunnen oloni masentuneeksi, mutta minulla ei ole diagnoosia varsinaiseen sairauteen? Voinko väittää, että olen masentunut ja se aiheuttaa suoritusteni vaihtelevuuden? Se mitä ajan takaa tässä, on ajatus siitä, että jos täytän jonkin asian kriteerit, tai tunnen ainakin niin, voinko väittää omaavani sen? Esimerkiksi, voin tuntea jonkin henkilön veljekseni, vaikka hän ei olisikaan millään tavalla edes sukua minulle, mutta silti kutsun tätä ihmistä tällä nimityksellä.

Voin luokitella ihmisiä, sairauksia, jne. joksikin, jos tunnen niin, mutta totuus voi olla aina toisenlainen. Kuitenkin meidät opetetaan luottamaan ensimmäiseen ajatukseen, joka mieleemme juolahtaa. Kutsutaan sitä nyt vaikka "ensiajatukseksi", joka syntyy kaikissa tilanteissa. Tieteellinen vastine tälle sanalle voisi olla hypoteesi.

Ainakin kemian tunneilta tämä "hypoteesi" on jäänyt itselleni mieleen. Sekoitamme yhden aineen toiseen ja heitämme veikkauksen, mitä tapahtuu. Meidän tulee tehdä siis olettamus aiempien kokemustemme ja tietojemme perusteella siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Voi kuinka helpoksi sinä teet maailman, Tiede! Oikeassa elämässä ei tule olettaa mitään. Jos ihminen pukeutuu mustaan ja naama on täynnä lävistyksiä, voi ensiajatus olla "Tuo on hevari/onkohan tuolla mitään kunnollisia arvoja/etc." tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka todellisuudessa henkilö kuuntelisikin purkkapoppia ja olisi tunnollinen koulussa/töissä.

Oli miten oli, halusin tähän loppuun sanoa, että Neil Gaimanin sarjakuva The Sandman on aivan törkeän hyvä! Suosittelen lämpimästi kaikille länsimaisen sarjakuvataiteen ystäville! Tarina, hahmot ja taide on jotain niin loistavaa, että tunnen taas hetken eläväni. Viimeksi samanlainen tuntemus tuli Alan Mooren Watchmenin kanssa, sitäkin suosittelen lämpimästi. Seuraavalla kerralla jotain ihmeellistä ja omituista (mahdollisesti).

Watchmen

The Sandman

Yours truly

Frank

Sairaat päivät ja Kuningas Lear

Hei vain kaikille taas pitkästä aikaa. Ei ole oikein tullut kirjoiteltua, koska olin sairaana lähes 2 viikkoa. Se oli hirveää ja samalla hyvin kyllästyttävää, koska ei voinut oikein tehdä mitään. Päivät meni kuumeessa, niistäessä ja aivastellessa. Nyt kuitenkin olen taas kohtalaisen hyvässä kunnossa joten kertoilen teille hieman kuulumisiani.

Kun olin sairaana ja en päässyt kouluun (nyt meillä on siis hiihtoloma), tuli katseltua Quentin Tarantinon Kill Bill vol. 1 ja vol. 2. Sairaana tekee usein mieli katsoa Tarantinon elokuvia, en tiedä miksi, mutta niin se vain on. Sairaana tekee myös ihan törkeästi mieli appelsiinimehua, lieneekö syynä C-vitamiinin puute, mene ja tiedä.

Quentin Tarantino

Kun Kill Bill vol. 1 tuli DVD:lle, oli se pakko-ostos. Eräs ystäväni oli ostanut sen ennen minua ja tästä syystä tietenkin näin sen myös hänen luonaan. Se oli kaunista, kohtaukset olivat voimakkaita, musiikki iski ja taisteluiden koreografia oli hämmästyttävää - tarinasta puhumattakaan! Elokuva sai jatko-osan Kill Bill vol. 2 joka siis jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. 

Kun näin Kil Bill vol. 2.sen ensimmäisen kerran, tuntui se pettymykseltä. Se ei yltänyt ensimmäisen tasolle sitten millään. Viime viikolla verestin muistiani tämän osalta ja sehän oli aivan hämmästyttävä! En tiedä miksi, mutta se oli todella hyvä. Se, miksi se oli hyvä ja miksi kokemukseni oli muuttunut johtunee varmaankin siitä, että olin kasvanut sisälläni sellaiseksi olennoksi, että pystyin ymmärtämään, jos en täydellisesti niin ainakin tarpeeksi miksi tälle kostoretkelle lähdettiin ja miksi tämä matka piti tehdä. Jonkinlainen filosofinen ja abstrakti ymmärrys teki katsomisesta miellyttävää.

Akira Kurosawa

Katsoin eilen elokuvan Ran joka on japanin kenties tunnetuimman ohjaaja-käsikirjoittajan taideteos. En ole ennen nähnyt Akira Kurosawan elokuvia vaikkakin olen halunnut. Nyt kuitenkin sain mahdollisuuden, koska elokuva lymyili alelaarissa, eikä maksanutkaan kuin alle kympin. Wikipedia kertoo, että Ran tarkoittaa japanissa kaaosta ja se oikeastaan kiteyttääkin hyvin koko elokuvan. Kaaosta on nimittäin luvassa, kun Ichimonji-klaanin pää aikoo luovuttaa valtansa kolmelle pojalleen, aikomuksenaan ruveta eläkkeelle. Enempää en halua kertoa, koska se pitää itse kokea, että siitä pystyy kunnolla puhumaan. Vähän sama kuin kertoisi kavereilleen elokuvasta Inception, jos he eivät ole sitä nähneet. Leffa kesti noin 2 tuntia ja 30 minuuttia ja ainakin itselläni mielenkiinto pysyi koko ajan mukana. Suosittelen siis lämpimästi, jos on mielenkiintoa ja aikaa katsella Kurosawan versiota Shakespearen Kuningas Learista.

Yhteiskunta ja minä

Olen jo pitkään halunnut käsitellä yhteiskuntaa koskevia asioita, koska näen joitain ristiriitoja niissä. En ole mikään valtiotieteilijä saatikaan kympin oppilas yhteiskuntaopissa, mutta voinhan aina kommentoida!

Joitakin viikkoja taaksepäin, käsittelimme yhteiskuntaopissa valtion (tarkemmin ottaen Suomen) väestöä ja sitä, millainen olisi ihanne väestöpyramidi (ts. diagrammi joka osoittaa kuinka paljon kussakin ikäryhmässä tulisi olla ihmisiä). Kuten arvata saattaa, se on alhaalta levein ja ylöspäin kapeneva. Eli sama vielä selkokielellä; lapsia on eniten ja vanhuksia vähiten. Kuten kuvassa vasemmalla.

Kysymys kuuluukin, että miten pyramidi pidetään tällaisena? Henkilökohtaisesti näen tämän hankala, sillä jos kuvitellaan, että alimpana pyramidissa on ikäluokka 0-4 vuotiaat, on noin 20 vuoden päästä ne vanhat 0-4 vuotiaat jo hieman parinkympin tuolla puolen. Pyramidin alin kerros siis nousee ja tuo oman palkkinsa ylemmäs. Koska meitä kehotetaan pitämään pyramidi konkreettisesti pyramidin muotoisena ei se sinä pysy. Mikäli noudattaisimme tätä ajatusta, syntyisi valtavasti lapsia ja tilanne olisi samanlainen kuin vasemmalla olevan kuvan oikeassa diagrammissa.

Yhteiskunta, tai pikemminkin valtio on varmaankin joskus tulevaisuuden vuosina menossa tappiolle tämän suhteen. Meitä kehoitetaan tekemään työtä, opiskelemaan korkealle ja saamaan arvostusta. Globaalisti suomalaiset tunnetaankin työnarkkareina. Vaikeaksi tämän tekee myös se, että Suomessa arvostetaan koulutusta hyvin paljon ja arvona tämä onkin erittäin korkealla. Viime aikoina myös kotiäitejä on kannustettu palaamaan työelämään ja naisliike eritoten valaa paloa yrittäjyydelle.

Olen usein kuullut ystäviltäni tulevaisuuden suunnitelmista seuraavan asian; "Hankin lapsia vasta, kun elämä on vakaalla pohjalla. -- vakituinen työ, etc." Jos me tavoittelemme unelmiamme, on meidän todennäköisesti uurastettava pitkään ja hartaasti sen saavuttaaksemme. Se mitä meistä sitten tulee ja mitä me haluamme, on taas aivan toinen tarina. Koska työtä arvostetaan (ja hyvä niin), menee aikaamme siihen paljon ja koska se vie paljon aikaa ei jää aikaa lapsien tekemiselle. Mikäli johtopäätökseni on oikea, kääntyy pyramidi pian päälaelleen, joka sekään ei ole hyvä asia. Miten tämä sitten ratkaistaan niin, että se on moraalisesti hyväksyttävää, sitä en osaa sanoa.

Asiasta kukkaruukkuun ja sutjakkaasti toiseen aiheeseen!

Satunnaisia wanhoja tanssimassa.

Tällä viikolla oli penkinpainajaiset elikkäs abit lähtivät lukulomalle ja kakkoset julistautuivat wanhoiksi. Wanhojen pitkään rituaaliin kuuluu tietenkin wanhojen tanssit ja kuinkas ollakkaan... olin minäkin tanssimassa. Kylläpä osaakin olla vanha olo (nimim. wanhat -09, -10, -11). Miten sitten päädyin tanssimaan? Tarina ei ole pitkä, mutta sitäkin ihmeellisempi. On keskiviikko iltapäivä ja istun kotosalla, puhelin soi ja langan päässä on liikunnanopettajani. Kuten aina, hän puhuu hyvin tomerasti ja kysyy, että voisinko tulla tuuraamaan yhtä poikaa tansseihin. Hämmentyneenä pyynnöstä ja soitosta, vaadin tietenkin tarkennusta "miksi?". Erään tytön paria oli kuulemani mukaan hevonen potkaissut, joten hän ei päässyt luonnollisestikkaan tanssimaan. Opettaja lupasi, että jos osallistun, saan erään liikunnan T-merkinnän pois (liialliset poissaolot). Lupaudun suurempia ajattelematta ja hetken pohdinnan jälkeen iskee psykologinen defenssini ja alan paniikissa nauraa. Torstaina (eli siis seuraavana päivänä) on yhdet yksityiset harjoitukset ja kenraali, perjantaina puolestaan ovat tanssit. Niinpä minulla on siis kaksi tuntia aikaa oppia tanssit ja sitten suoraan esiintymään. Se on katastrofi. Vanhoja tansseja onnekseni on muutama jotka menevät muistista. Sitten puolestaan on muutama uusi tanssi sekä yksi vanha, jossa on uusi sovitus (biisi ja askeleet).

John Travolta ja Uma Thurman elokuvassa Pulp Fiction.

Vanhat tanssit menevät siis hyvin, mutta sitten tulee vaikein jota en ehtinyt kunnolla oppia ja siitäkös hupia seurasi (tai sitten ei..). Fireman's Dance, arpi nykyisessä, tulevassa menneisyydessä viiltää syvään. En ehdi nähdä kaikkia kulmia, joten en tiedä miten toimiakkaan. Tanssi on sekavaa ja nolaan itseni täysin. Kun muut laukkaavat, olen minä väärässä jonossa taputtamassa muiden kanssa tai sitten olen taputtamassa väärässä paikassa ja parini laukkaa.  Kerta ei ehkä ole paha, mutta kun sen mokaa toisenkin kerran - ei ole paljoa hurraamista. Ensimmäinen kerta on siis koulun edessä, toinen ystävien ja vanhempien. Illan tanssit menevät kuitenkin kohtalaisen hyvin. Olen laukkaamassa parini kanssa, mutta päädyn lopulta väärään jonoon taputtamaan. Aamulla olin taputtamassa ja parini laukkasi yksin, se oli.. kamalaa..

Tanssit on kuitenkin tanssittu (hurraa) ja ehkäpä siinä oli menoa ja meininkiä aina seuraavaan vuoteen asti. Kuka tietää, jos armeijaan soittelevat ja pyytävät jälleen tanssimaan, heh heh. Jalat olivat kuitenkin kiitettävästi hapoilla, kun pääsin vihdoin kotiin nukkumaan, ah.

Tässäpä tämä kuitenkin tällä erää. Seuraavalla kerralla laitan ehkä, jotain satunnaisia meikäläisen kuvaamia videoita tänne tai jotain. Kiitän, kumarran ja poistun takavasemmalle seuraavan biisin tahdissa.

The Gorgeus Blogger

Our Kingdomin Anni [blog here] palkitsi meikän tällä, jotenka annanpa kuulua itsestäni!

Milloin aloitit blogisi?

- Aloitin blogini 13. lokakuuta 2010, olin tuolloin sairaana himassa. Ennen kuin sain päähäni aloittaa blogin pitämisen olin heittänyt ulkolinnuille auringonkukansiemeniä. Katsoin taivasta ja siitä se ajatus sitten lähti.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

- Mun tekstit käsittelee asioita laidasta laitaan. Yhdessä kirjoituksessa saatan pohtia olemassaolon kysymyksiä ja toisessa kerron kuinka olen tehnyt mustikkapiirakkaa. Kirjoitan siis siitä mistä haluan kirjoittaa ja mistä voin mahdollisesti sanoa jotain, simple as that.

"No Kiddo, at this moment, this is me at my most... 

masochistic."

- Bill (Kill Bill vol. 1) 

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

- Mun blogini tarjoaa kirjoituksia laidasta laitaan. Haluan, että lukijassa herää se tietynlainen pikkulapsen mielenkiinto maailmaa kohtaan. Toki pyrin myös herättämään ajatuksia aika ajoin. Koska pystyn niin otan kantaa asioihin. (Kylläpä on poliitikkomainen fiilis)

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

- Hankala kysymys! Minkä takia ihminen yleensä valitsee toisen tien? Ehkä halusin aloittaa tämän siksi, koska mulla on joitakin kavereita jotka myös pitävät blogeja. Toisaalta, ehkä haluan kerätä samanhenkiset ihmiset lukemaan ja kommentoimaan mun ajatuksia. Kehittyä ei voi, ellei saa kritiikkiä ja mielipiteitä muilta.

Do I really look like a guy with a plan? You know what I am? I'm a dog chasing cars. I wouldn't know what to do with one if I caught it. You know, I just... do things..

- Joker (Batman: The Dark Knight)

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

- Voisin ehkä kirjoittaa useammin/vakavemmista aiheista/enemmän itsestäni/et cetera. Oon tosin sitä mieltä, että blogin on pysyttävä persoonallisena, joten ehkä en rupea sen suuremmin mitään muuttelemaan. Kommenttia toivepostauksista olis tosin ihan mukava saada.

Ketkä viisi sitten saavat palkinnon?

En tunne niin montaa henkilöä joten tyydyn nytkin haastamaan vain Himen [blog here].

Ystävänpäivä

Ystävänpäivä, jälleen yksi turha "juhlapäivä" kalenterissamme.

Lieneeköhän sen hekumallisuus lähtenyt Amerikasta, jossa ihastuksille jaetaan suklaata?

"Amerikassa ystävänpäivä on nimenomaan Valentine's Day, jolloin muistetaan omaa sydänkäpyä eikä ystäviä, kuten täällä. Jos Amerikassa mies unohtaa Valentine´s dayn, se on melkein suhteen loppu."


Ja lisää satunnaisia faktoja tarjoaa Sekalaisen Kahvihuoneen (c) (r) (tm) opetusministeriö ja maailmankaikkeuden pohdiskelija - Frank Löppönen.

Ystävänpäivä (14.02)

Japanissa ystävänpäivän perinteisiin kuuluu se, että naiset antavat miehille lahjaksi suklaata. 
Toisin kuin länsimaissa, suklaata annetaan japanissa poikaystävien lisäksi myös muille miespuolisille tutuille, kuten isille, veljille, työkavereille ja pomoille. Kun suklaan vastaanottaja on esimerkiksi työkaveri tai pomo, suklaata kutsutaan nimellä giri-choco, "velvollisuussuklaa". Jos mies ei saa suklaata ystävänpäivänä, hän tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi, joten naiset antavat miespuolisille läheisilleen näitä giri-chocoja.
Kun taas vastaanottajana on naiselle erityisen tärkeä mies, esimerkiksi poikaystävä tai isä, on kyseessä honmei-choco, "mahdollisen voittajan suklaa". Honmei-choco on usein kalliimpaa tai itse-tehtyä, ja Joskus naiset antavat sen mukana miehille myös pieniä lahjoja. 
Viime aikoina japanilaisilla naisilla on ollut tapana antaa myös naispuolisille ystävilleen suklaata ystävänpäivänä; tätä suklaata kutsutaan nimellä tomo-choco, "ystävyyssuklaa". 

White Day (14.03)

Vastapainoksi ystävänpäivälle kuukauden kuluttua on White day, jolloin poika/mies, joka on saanut suklaata, antaa lahjan kyseiselle tytölle/naiselle, joka suklaan on antanut.

Loppuun kirjoittamani runo

Valentin

Ystävät eivät matkaa lyhennä

eivät päiviä pidennä

eivät tunteita pimennä

Miten kurja ja pimeä elämä ois

jos ei ystäviä kanssamme ois

Kuka meille ilon tois?

Ystävyys väriltään hurme-punainen

sydämen kaltainen, ilo-oloinen

keltainen sen väri ois

Oranssi kranssi ovellamme on

toivottaa tervetulleeksi ihmisolennon

Ystävät, oveni teille auki on!

SOUNDTRACK

Tänään ei tule tekstiä ihmeemmin, mutta musiikkia on senkin edestä. Valkkaan tähän biisejä jotka on minulle jääneet hyvin mieleen. Variaatiota tulee aina peleistä leffoihin. Osa on remixejä ja osa puolestaan ihan originaaleja.


The Good, the Bad and the Ugly


F-Zero - Big Blue


The Legend of Zelda - Majoras Mask


Inception


Kill Bill vol. 1


Batman Begins


Pulp Fiction


American Psycho


Pirates of the Caribbean - The Curse of the Black Pearl


Pirates of the Caribbean - Dead Man's Chest


Reservoir Dogs


Ghostbusters


Spider-Man


Final Fantasy VII


Final Fantasy IX


Duck Tales


Majin and the Forsaken Kingdom


Star Wars - Episode III


Indiana Jones I-IV


Inglourious Basterds

Miesten miettehiä II

Pitkästä aikaa aion kirjoittaa jotain hieman mietteliäämpää.

Tällä hetkellä televisiosta tulee Huomenta Suomi jossa eräs filosofian professori (jonka nimeä en huomannut laittaa muistiin) käsittelee lasten pelkoja. Tutkimusten mukaan lapset pelkäävät testejä, pistoksia, näytteenottoja ja niin edelleen. Nämä asiat muodostavat yhden suuren kokonaisuuden.

Olen nyt lukiossa neljättä vuotta ja näiden neljän vuoden aikana olen oppinut asioita kantapään kautta tai kuten englanniksi sanotaan "the hard way". Esimerkiksi yhtenä kultaisena sääntönä on "älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä, oleta mitään." Joka tapauksessa, olen tainnutkin joskus käsitellä haloefektiä ja stigma-ilmiötä, mutta keskustellaan nyt vielä kerran.

Haloefekti (l. sädekehäilmiö) on psykologiassa käytetty termi jolla tarkoitetaan sitä, että ihmisen positiiviset luonteenpiirteet ylikorostuvat henkilössä ja luovat kuvan, eräänlaisen muistijäljen, siitä millaisena henkilöä pidetään. Esimerkiksi sotaveteraanit nauttivat haloefektin tarjoamasta paisteesta. Tai esimerkiksi, jos luokassa/työyhteisössä on joku joka taitaa erittäin hyvin vaikkapa englannin kielen, oletetaan, että samainen henkilö myös menee juttelemaan ulkomaalaisille henkilöille jotka ovat vierailemassa yhteisössä.

Haloefektin vastakohtana on stigma-ilmiö (l. polttomerkki-ilmiö) joka myös kuuluu psykologian osa-alueeseen. Stigma-ilmiö on lähes samanlainen kuin haloefekti, erona on vain se, että stigma on negatiivinen versio halosta. Esimerkkinä toimikoon koululainen joka ei tee läksyjä. Opettajan silmissä oppilas näkyy henkilönä joka ei ole tehnyt läksyjä joten oppilaalle muodostuu stigma ja opettaja ajattelee, ettei oppilas tee jatkossakaan tehtäviä. Stigma-ilmiö on varsin relevantti koulukiusaamisen suhteen, sillä se kattaa myös ihmisten esteettiset arvot. Jos henkilö X ei ulkonäöltään miellytä henkilö A:ta, syntyy stigma ja henkilö A ajattelee X:n olevan muutenkin paheellinen.

Ihmiset jotka ovat tutustuneet minuun antavat loistavan esimerkin stigmasta! Pukeudun usein mustaan, minulla on pitkät hiukset ja risuparta. Onkin ollut hauskaa keskustella kavereideni kanssa ystävyydestämme. Usein kommentteina on kuulunut muun muassa: "Olit pelottavan näköinen alkuun, mutta tosi mukava, kun suhun tutustui. / Sä et polta tupakkia tai juo? En ois uskonu. / Oon luullu, että käytät huumeita." Sanonta "ulkonäkö antaa pettää" onkin siis hyvin osuva ja ehkä tämä onkin se nk. "sanoma pinnan alla."

Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska haluan saada ihmiset kyseenalaistamaan omia ajatuksiaan. Jos haastateltavana on Pekka Perusjätkä tai filosofian professori P. Laton (heh heh) on syytä kunnioittaa molempien sanomisia, mutta samalla pohdittava annettujen väitteiden/tilastojen oikeellisuutta. Mielipiteet ovat sitten asia erikseen. Lopetan lainaamalla stand-up komiikan pioneeria, Ismo Leikolaa, "Kumpi olis pahempi; se, että kaikki koulussa opetettu on jollain tavalla vääristynyttä vai poliisi?"