Se tarina ei koskaan lähtenyt mielestäni. Se vain oli mieleni pimeissä sopukoissa, kiinni kuin takiainen. Se sai minut ajattelemaan - jotain, en tiedä mitä. Menetän muistini aina, kun ajattelen sitä, se saa minut väsyneeksi ja aina kun tunnen oloni väsyneeksi, minä kai nukahdan. Herätessäni ympärilläni vain kuolleita, verta on kaikkialla, tuntemattomat - kaikki ovat menehtyneet.
Yhteiskunta näkee minut vaarallisena, mutta se ei tiedä puoliakaan tuskistani. Ihmiset karttaisivat minua kuin kuin tautista rottaa, jos saisivat tietää. Ja miten saan helpotusta näihin tuskiin? Lääkärit ovat keksineet yksinkertaisen keinon: antavat pillerin ja käskevät epäsuorasti jatkamaan elämää, se ei auta helvettiäkään. Vain niin kauan kunnes pilleri menettää tehonsa ja silloin minä nukahdan.
Ennen kuin nukahdan, alkaa ympäristö näyttää pelottavalta. Vanhoilta etsivän vuosiltani on kuitenkin säilynyt ystävä joka ei jätä, ei koskaan. Se on pistoolini virka-ajoilta. Tunnen, että se on ainoa joka pystyy samaistumaan minuun tässä kurjassa maailmassa. Tämä maailma - se on niin mätä, että oikein oksettaa.
Ihmiset rypevät itsesäälissä, jos heillä on jokin mentaalinen ongelma. Silloin siitä on kerrottava kaikille, koko ajan. Aivan kuin olisi hieno asia omata vaikea masennus, kärsiä skitsofreniasta tai tulla heikoksi syömishäiriöstä. Typerä ihminen, saat minut voimaan pahoin.
En voi kirjoittaa enää, pillerin vaikutus alkaa lakata. Mutta, jos en ole kuollut niin kirjoitan lisää.
Kunpa en aiheuttaisi taas lisää ongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thank you, come again!