Yhteiskunta ja minä

Olen jo pitkään halunnut käsitellä yhteiskuntaa koskevia asioita, koska näen joitain ristiriitoja niissä. En ole mikään valtiotieteilijä saatikaan kympin oppilas yhteiskuntaopissa, mutta voinhan aina kommentoida!

Joitakin viikkoja taaksepäin, käsittelimme yhteiskuntaopissa valtion (tarkemmin ottaen Suomen) väestöä ja sitä, millainen olisi ihanne väestöpyramidi (ts. diagrammi joka osoittaa kuinka paljon kussakin ikäryhmässä tulisi olla ihmisiä). Kuten arvata saattaa, se on alhaalta levein ja ylöspäin kapeneva. Eli sama vielä selkokielellä; lapsia on eniten ja vanhuksia vähiten. Kuten kuvassa vasemmalla.

Kysymys kuuluukin, että miten pyramidi pidetään tällaisena? Henkilökohtaisesti näen tämän hankala, sillä jos kuvitellaan, että alimpana pyramidissa on ikäluokka 0-4 vuotiaat, on noin 20 vuoden päästä ne vanhat 0-4 vuotiaat jo hieman parinkympin tuolla puolen. Pyramidin alin kerros siis nousee ja tuo oman palkkinsa ylemmäs. Koska meitä kehotetaan pitämään pyramidi konkreettisesti pyramidin muotoisena ei se sinä pysy. Mikäli noudattaisimme tätä ajatusta, syntyisi valtavasti lapsia ja tilanne olisi samanlainen kuin vasemmalla olevan kuvan oikeassa diagrammissa.

Yhteiskunta, tai pikemminkin valtio on varmaankin joskus tulevaisuuden vuosina menossa tappiolle tämän suhteen. Meitä kehoitetaan tekemään työtä, opiskelemaan korkealle ja saamaan arvostusta. Globaalisti suomalaiset tunnetaankin työnarkkareina. Vaikeaksi tämän tekee myös se, että Suomessa arvostetaan koulutusta hyvin paljon ja arvona tämä onkin erittäin korkealla. Viime aikoina myös kotiäitejä on kannustettu palaamaan työelämään ja naisliike eritoten valaa paloa yrittäjyydelle.

Olen usein kuullut ystäviltäni tulevaisuuden suunnitelmista seuraavan asian; "Hankin lapsia vasta, kun elämä on vakaalla pohjalla. -- vakituinen työ, etc." Jos me tavoittelemme unelmiamme, on meidän todennäköisesti uurastettava pitkään ja hartaasti sen saavuttaaksemme. Se mitä meistä sitten tulee ja mitä me haluamme, on taas aivan toinen tarina. Koska työtä arvostetaan (ja hyvä niin), menee aikaamme siihen paljon ja koska se vie paljon aikaa ei jää aikaa lapsien tekemiselle. Mikäli johtopäätökseni on oikea, kääntyy pyramidi pian päälaelleen, joka sekään ei ole hyvä asia. Miten tämä sitten ratkaistaan niin, että se on moraalisesti hyväksyttävää, sitä en osaa sanoa.

Asiasta kukkaruukkuun ja sutjakkaasti toiseen aiheeseen!

Satunnaisia wanhoja tanssimassa.

Tällä viikolla oli penkinpainajaiset elikkäs abit lähtivät lukulomalle ja kakkoset julistautuivat wanhoiksi. Wanhojen pitkään rituaaliin kuuluu tietenkin wanhojen tanssit ja kuinkas ollakkaan... olin minäkin tanssimassa. Kylläpä osaakin olla vanha olo (nimim. wanhat -09, -10, -11). Miten sitten päädyin tanssimaan? Tarina ei ole pitkä, mutta sitäkin ihmeellisempi. On keskiviikko iltapäivä ja istun kotosalla, puhelin soi ja langan päässä on liikunnanopettajani. Kuten aina, hän puhuu hyvin tomerasti ja kysyy, että voisinko tulla tuuraamaan yhtä poikaa tansseihin. Hämmentyneenä pyynnöstä ja soitosta, vaadin tietenkin tarkennusta "miksi?". Erään tytön paria oli kuulemani mukaan hevonen potkaissut, joten hän ei päässyt luonnollisestikkaan tanssimaan. Opettaja lupasi, että jos osallistun, saan erään liikunnan T-merkinnän pois (liialliset poissaolot). Lupaudun suurempia ajattelematta ja hetken pohdinnan jälkeen iskee psykologinen defenssini ja alan paniikissa nauraa. Torstaina (eli siis seuraavana päivänä) on yhdet yksityiset harjoitukset ja kenraali, perjantaina puolestaan ovat tanssit. Niinpä minulla on siis kaksi tuntia aikaa oppia tanssit ja sitten suoraan esiintymään. Se on katastrofi. Vanhoja tansseja onnekseni on muutama jotka menevät muistista. Sitten puolestaan on muutama uusi tanssi sekä yksi vanha, jossa on uusi sovitus (biisi ja askeleet).

John Travolta ja Uma Thurman elokuvassa Pulp Fiction.

Vanhat tanssit menevät siis hyvin, mutta sitten tulee vaikein jota en ehtinyt kunnolla oppia ja siitäkös hupia seurasi (tai sitten ei..). Fireman's Dance, arpi nykyisessä, tulevassa menneisyydessä viiltää syvään. En ehdi nähdä kaikkia kulmia, joten en tiedä miten toimiakkaan. Tanssi on sekavaa ja nolaan itseni täysin. Kun muut laukkaavat, olen minä väärässä jonossa taputtamassa muiden kanssa tai sitten olen taputtamassa väärässä paikassa ja parini laukkaa.  Kerta ei ehkä ole paha, mutta kun sen mokaa toisenkin kerran - ei ole paljoa hurraamista. Ensimmäinen kerta on siis koulun edessä, toinen ystävien ja vanhempien. Illan tanssit menevät kuitenkin kohtalaisen hyvin. Olen laukkaamassa parini kanssa, mutta päädyn lopulta väärään jonoon taputtamaan. Aamulla olin taputtamassa ja parini laukkasi yksin, se oli.. kamalaa..

Tanssit on kuitenkin tanssittu (hurraa) ja ehkäpä siinä oli menoa ja meininkiä aina seuraavaan vuoteen asti. Kuka tietää, jos armeijaan soittelevat ja pyytävät jälleen tanssimaan, heh heh. Jalat olivat kuitenkin kiitettävästi hapoilla, kun pääsin vihdoin kotiin nukkumaan, ah.

Tässäpä tämä kuitenkin tällä erää. Seuraavalla kerralla laitan ehkä, jotain satunnaisia meikäläisen kuvaamia videoita tänne tai jotain. Kiitän, kumarran ja poistun takavasemmalle seuraavan biisin tahdissa.